Venäjä ja Venäjän turvallisuus

Venäläiset tuntevat historiansa hyvin ja se on yksi järkevä näkökulma ymmärtää Venäjän politiikkaa: usean sadan vuoden ajan vihollinen on tullut lännestä ja usein Moskovan porteille saakka. Venäjän pyrkimys onkin ollut luoda suojavyöhyke länsirajalleen, ja näin etenkin Keski- ja Itä-Euroopan alueella, joista jälkimmäinen, Ukrainan tasaiset alanko- ja ylänköalueet ovat hyökkääjää suosivia ja puolustusta vaikeuttavia. Venäjän turvallisuuskysymyksen keskeiseksi osaksi on muodostunut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maan länsirajan turvallisuus.

Napoleonin sodassa Ranska hyökkäsi 1812 Venäjälle ja valtasi Moskovan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Venäjän raja siirtyi Suomen, Baltian ja Puolan itäpuolelle. Ukraina jaettiin Puolan ja Venäjän kesken 1921.

Toisessa maailmansodassa Saksan joukot etenivät salamanopeudella Leningradin ja Moskovan länsiporteille saakka sekä Mustanmeren koillispuolelle, Stalingradiin. Sodan loppuvaiheen miehitysalueistaan Neuvostoliitto loi oman vyöhykkeensä Keski-Euroopan itäosaan. Tämä toisaalta suojasi idän mahtia, mutta toisaalta loi jatkuvan epävarmuuden liittolaisten luotettavuudesta.

Pohjoisessa Suomi on astinlauta Venäjälle. Suurvalta-aikanaan Ruotsi laajensi aluettaan Baltiaan, Inkerinmaalle ja Karjalaan. Astinlaudan merkittävyyttä nosti 1703 perustettu Pietari, nykyisin Venäjän toiseksi suurin kaupunki – ja Murmanskin, Vladivostokin ja Krimin Sevastopolin ohella yksi ainoista Venäjän satamakaupungeista. Krimin sodassa Englanti tuhosi autonomisen Suomen rannikkoa ja ensimmäisessä maailmansodassa Saksa tuki Suomen itsenäisyyysliikettä. Itsenäisyyden ajan suursuomalaisten Vienan retket sekä Jatkosodan hyökkäysvaihe Saksan "kanssasotijana" kohdistuivat Venäjän alueisiin. Suomen politiikan viisautta osoitti se, että Pietarin kaupunkia ei Suomen taholta uhattu.

Kylmän sodan katsotaan päättyneen viimeistään 1980-luvulla Mihail Gorbatšovin noustessa Neuvostoliiton johtoon. Erimielisyyttä on herättänyt se, antoiko länsi idälle vakuudet siitä, että Nato ei laajenisi entisille Varsovan liiton tai peräti entisen Neuvostoliiton alueille.

Lännen intressi oli saada Saksat yhdistettyä ja niin etenkin Saksan sekä Yhdysvaltojen ulkoministerit Hans-Dietrich Genscher ja Jim Baker painottivat vuoden 1990 aikana, että Nato ei “laajene tuumaakaan itään” ja että Itä-Saksa ei sotilaallisesti tule Naton osaksi, vaikka yhdistyisi taloudellisesti Länsi-Saksaan. Kirjallisia sopimuksia ei tehty.

Kokonaisuus on kuitenkin ristiriitainen, sillä esimerkiksi marraskuussa samana vuonna 1990 hyväksyttiin Pariisissa Helsingin 1975 Etyk-asiakirjaa täydentävä “Uuden Euroopan peruskirja”, jossa vahvistettiin valtioiden vapaus “valita omat turvallisuusjärjestelynsä”.

Gorbatšovin tavoite oli sotilasliittojen lopettaminen ja puolueeton Saksa. Varsovan liitto lakkautettiin virallisesti 1991 heinäkuussa.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Nato laajeni voimakkaasti itään. Maaliskuussa 1999 uusiksi jäseniksi tulivat Puola, Tšekki ja Unkari sekä edelleen 2004 Bulgaria, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia, Viro ja 2009 Albania sekä Kroatia. Jäsenyyshalukkuutensa ovat ilmaiseet Makedonia, Georgia, Bosnia-Hertsegovina, Montenegro ja Ukraina.

Venäjän tuore sotilasdoktriini joulukuulta 2014 toteaa, että Venäjää uhkaava "ulkoinen sotilaallinen vaara" on Naton laajentuminen.

Ukrainan itäosan ja Krimin Venäjä lukee kuuluvan etupiiriinsä. Ukrainan kokonaisväestöstä kielellisesti venäläisiä on 17,3 prosenttia ja itä-osissa 20-50, Krimin Sevastopolissa yli 90. Venäjä pelkää, että Ukraina liittyy Natoon ja Krimin niemimaan siirtyisi Naton haltuun. Venäjä otti haltuunsa Krimin helmikuun lopulla 2014 ja maalis-huhtikuussa konflikti laajeni Itä-Ukrainaan. Tilanne hiljeni, mutta ei ratkennut 2015, jolloin huomio kohdistui Syyriaan ja pakolaisiin.

Venäjä suurvaltana odottaa, että sen mielipide otetaan huomioon sille tärkeissä asioissa. Se on huolehtinut ja tulee huolehtimaan oman länsirajansa turvallisuudesta ja vaikutusvallastaan maailmanpolitiikassa.

Länneltä on tullut ymmärtäviä kommentteja. Yhdysvaltojen Nato-lähettiläs Douglas Lute totesi huhtikuussa 2016, että Naton on painettava jarrua eikä ottaa uusia jäseniä useisiin vuosiin, koska se aiheuttaisi epävakautta Venäjän suhteen. Samoin Naton sotilaskomitean puheenjohtaja, tšekkikenraali Petr Pavelin mukaan on hyväksyttävä todellisuus, että Venäjä on samanaikaisesti vastustaja, kilpailija ja myös kumppani.

Euroopan etu on, että uutta rautaesirippua ei rakenneta lännen ja idän välille. Ydinkysymys on, millaiset turvallisuusratkaisut ovat Keski-Euroopan pienten valtioiden kannalta parhaiten jännitystä lieventävät. Venäjän ongelma taas on se, että mitä voimakkaammin se painostaa rajanaapureitaan, sitä epäluotettavampia ne ovat.