Tietokoneeni ruudulle ilmestyi email-viesti: "MOI! Suunta 101:n 5. joukkue kaipaa yhtä suunnistajaa Jukola-joukkueeseen. Osuus olisi 4. osuus ( 6,6-6,7 km ). Timo on murtanut varpaansa eikä pysty juoksemaan."

Kello oli 13.23. tiistaina. Neljä tuntia myöhemmin rohkaisin mieleni ja vastasin: "Hei! Jos paikka ei täyty nuoremmista, niin lähden mielelläni. Olen 48 ja kokemukseni Jukolasta sekä Tiomilasta ovat 1970-luvulta. Mutta kuntoa ja iltarasteja viime vuosilta kyllä on aktiivisesti."

Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli viesti: "Olet juuri oikean ikäinen meidän joukkueeseen. Tervetuloa mukaan."

Seuraavan lauantain ja sunnuntain välisenä yönä oli sitten käytännön vuoro. Se alkoi Sulkavan Jukolan veistin vaihtopaikalta Markku Kotamäen tuodessa minulle neljännen osuuden kartan kello 4.31. Taktiikkanani on suunnistaa tarkasti ja hitaana juoksijana hyödyntää letkojen kiriapu.

Sijoitus vaihdossa oli 547. Edellinen viestini oli vuodelta 1978 eli neljännesvuosisadan päässä. Hetki oli jännittävä ja ensimmäisen puolen kilometrin juoksu sen mukaista. Ikämies tarvitsee jo silmälaseja ja niitä pujotin päähäni juostessani kartanjakopaikalle. Yleensä en niitä käytä, mutta oletin kartan olevan niin pienipiriteinen, että laseja tarvitsee - muuten karttamerkit jäävät toisistaan kiinni epämääräiseksi rypäleeksi, josta voi erottaa vain, missä kohti rypälettä rasti on. Ykkösrasti (koodi 71) oli vajaan kilometrin päässä koillisessa. Ensin juoksin polkua pitkin tielle, sitä oikealle sata metriä ja sitten ojanvartta pohjoiseen. Ojanvarren vieressä oli aiempien osuuksien selkeä juoksu-ura, jota oli helppo mennä. Reilun sadan metrin juoksun jälkeen otin suunnan suoraan ykkösrastille ja lähdin juoksemaan yhtä parhaiten suuntaani sopivaa uraa pitkin. Se nousi edessä olevan mäen leveän nenän päälle.

Silmälasit eivät tuntuneet istuvan ja niin vedin ne päästäni kaulaan. Otanpa sitten takaisin nenälleni, jos tarve tulee. Toiseksi mieleen tuli ajatus, olenko varmasti ensimmäisen mäen nenän päällä, vai olenko sittenkin kiertänyt sen vasemmalta ja nousemassa jo toiselle mäelle? Matkanmittaus oli alkukiireessä unohtunut - unohtunut siitä huolimatta, että se 1970-luvun aktiivikauden jälkeen menee vielä päälle aivan tavallisella maantielenkilläkin. Vasemmalta näkyi kuitenkin järven lahti, jonka pohjukan rantaviiva oli lännessä. Sen perusteella oli helppo tarkistaa, että olin juuri ylittänyt ensimmäisen mäen leveän nenän. Sen jälkeen juoksu jatkui - nyt jo alkua rennommin. Ja metrimittarikin alkoi naksuttaa.

Maastossa ja kartassa oli paljon pienipiirteistä tavaraa. Se vaati tarkkaa kartan lukua, vaikka reitti oli selvä ja laajat kokonaisuudet erottuivat kohtuullisesti. Reitti kulki edessä olevan laakean mäen ylitse sen korkeimman kohdan oikealta puolelta. Sen jälkeen edessä oli uusi laakea mäki, jonka edessä oleva jyrkänne ja sen takana oleva korkein kohta edelleen oikealta puolelta ohitse. Ja rasti löytyi takarinteestä pistekukkulan vierestä.

Toinen väli oli lähes edellisen mäen ylityksen toisinto: Ensin suon ylitse ja sitten jyrkänteen sekä mäen korkeimman kohdan oikealta puolelta mäen takaosaan, jossa rasti oli pienessä notkossa (koodi 73).

Minulle on tullut paha tapa olla lukematta rastimääritteitä. Se yleensä edellyttää vain kartan pyörittelyä kädessä määritteiden löytämiseksi eivätkä ne aina kerro kovin paljon. Ehkä tässä on jotakin samaa kuin siinä, että vaimoni aina turhan sopivassa yhteydessä kysyy, että kannattaisiko uuden laitteen käyttöohjetta lukea... En tiedä, oliko kakkosrasti jyrkänteen edessä vai notkelmassa, mutta toisaalta paikka on joka tapauksessa sama. Mutta periaatteessa määritteet kyllä kannattaisi lukea - se pelastaa joskus tilanteen etukäteen eikä vasta jälkikäteen.

Kolmosväli oli pitkä, noin 1,3 kilometriä. Välissä oli iso, 10 käyrää eli 50 metriä korkea mäki. Vasemmalta sitä ei kannattaisi kiertää, koska matka on pitkä eikä siellä ole matkaa nopeuttavia polkuja. Sen sijaan oikealta notkoa pitkin tai sitä neljä käyrää ylempänä rinteen puolella olevaa polkua pitkin voisi mäen kiertää. Molemmat väylät päätyisivät mäen takana länsi-itä -suuntaiseen isoon polkuun, jota pitkin pääsisi sujuvasti rastille. Suorin reitti veisi mäen ylitse, jossa selkeänä välitavoitteena olisi koillisesta luoteeseen menevä polku. Sen jälkeen tasaista laskua, osin tiheiköissä, aina vaikeasti lähestyttävälle kivipisteelle (koodi 74). Tai mäen päältä luoteeseen menevää polkua pitkin takana olevalle itä-länsi -polulle, mutta se merkitsisi mäen päälle kiipeämistä.

Karttaa lukiessani huomasin olevani letkassa, joka jatkoi kohti mäkeä. Siitä sain kiriapua. Parin minuutin päästä olimme jo tiellä - eli siis mäkeen ylös vai oikealle. Letkan vauhti veti mukanaan - mäelle. Edessä oleva hakkuuaukko ja kuusi käyrää ylöspäin menivät vauhdikkaasti polulle saakka. Sitten letka kääntyi vasemmalle. Aivan liian paljon vasemmalle. Ja niin jätin letkan sekä jatkoin polkua mäen päälle. Siellä suora reitti rastille ei viehättänyt, vaan otin nopeammalta näyttävän lounaaseen alas menevän polun. Vähän harmitti turha mäen nousu - letka oli kyllä vetänyt nopeasti, mutta mäen nouseminen saattaisi tuntua jaloissa loppumatkasta.

Mäen päältä seuraavat 700 metriä oli selvää ja rajuvauhtista alamäkeä aina rastia lähinnä olevaan polun mutkaan asti, josta suoralla itäsuunnalla ja 80 askelparilla pääsin tiheikön keskellä olevalle kivirastille. En tiedä, millä puolella kiveä virallinen rastipiste oli - leimasimet näkyivät ennen lippua.

Nelosväli oli nopea. Oikealla olevaan peltoon tukeutuen juoksin pellolta lähtevään polkuun, jota pitkin seuraavaan polkujen risteykseen ja siitä vain polun jatkeen suuntaisesti suoraan metsään, jossa tuli vastaan niityn kulmana oleva rastipiste. Niityltä oli viitoitus edessä olevan pellon ja sen takana olevan hiekkakuopan ylitse. Se oli samalla väliaika- ja ns. tv-rasti. Jälkikäteen kuulin olleeni siinä 544 eli kokonaiset kaksi juoksijaa paremmin kuin vaihdossa. Se oli myös juomarasti, mutta en ottanut juomaa. En siitäkään huolimatta, että yleensä kehotetaan edes kastelemaan suunsa juomalla, vaikka ei joisikaan.

Hiekkakuopan jälkeen oli edessä oli kolme peräkkäistä tarkkaa rastipisteettä noin 200-300 metrin päässä toisistaan. Ensimmäinen niistä löytyi kolmen käyrän eli 15 metrin sokeritoppamäen takana oikealla olevan pienen notkon suontupurasta (koodi 76). Toinen väli oli pohjoiseen ja rastina pieni kivi (koodi 78). Sen koillispuolella oleva hakkuuaukko tuntui loppuvan liian aikaisin ja niin vauhti hiljeni tarkaksi etenemiseksi noin 50 metriä ennen rastilippua. Kolmas väli käänsi reitin takaisin länteen ja seuraava rasti oli laakean mäen rinteessä oleva jyrkänne. Tässä vaiheessa alkoivat käyrät mennä sekaisin, koska odotin lippua jo vastarinteessä, vaikka se oli mäen takarinteessä. Se ei rastin löytymistä kuitenkaan hidastanut, koska käyrät asettuivat mäen päällä sujuvasti kohdalleen. Ehkä olisi pitänyt nostaa ne silmälasit kuitenkin paikoilleen...

Seuraavalle rastille (koodi 81) olikin sitten pellon päässä olevan suon ylityksen jälkeen kahdeksan käyrän nousu. Oltiin palaamassa takaisin kakkos- ja kolmosvälin suurelle mäelle. Rastille yritin nousta pohjoisesta tulevaan u-mutkan tekevään polkuun tukeutuen. Matkan mittaaminen ylämäessä on vaikeaa ja u-polku ei tuntunut tulevan vastaan. Löysin yhden juoksu-uran, ja näytti, kuin se olisi yhtä kuin polku, mutta sananmukaisesti edellisten osuuksien puhki juoksema. Se vain nousi nenää pitkin eikä notkossa niin kuin kartan mukaan olisi pitänyt. Missä siis olen ja mihin suuntaan on mentävä, jotta olen nopeasti rastilla. Paniikki alkoi hiipiä yläselästä takaraivoon. Nyt rauhallisesti. Samalla juoksin eteenpäin ja tein yhteenvedon: olen kiivennyt riittävästi ja silloin minun täytyy olla rastin kaakkoispuolisessa notkossa, u-polun eteläpuolella. Muutin kulkusuunnan luoteeseen, nousin käyrän verran ja näin edessä kalliokumpareen, jonka vieressä oleva rasti löytyi heti.

En ollut huomannut, että karttaan oli u-polun jatkeeksi piirretty keltainen pitkä ja kapea aukko, joka vastasi talvitien uraa. Sen tiedostin vasta, kun Pertti Kilpeläinen sen minulle paluumatkalla bussissa näytti. Edelliset osuudet olivat juosseet talvitieuraa ja tehneet siihen kunnon polun.

Väli rastille yhdeksän ohitti mäen korkeimman kohdan vasemmalta eli itäpuolelta etelään. Edessä olisi vaikeahko rinneväli mäen takana olevaan pieneen avokallionotkoon (koodi 83) eli otin tarkan suunnan. Samalla takaani kuului tokaisu, että ei tässä mitään suuntia tarvita - siinä on selvä edellisten juoksijoiden polku-ura edessä. Ja sitä pitkin siinä sitten mentiin - toisen suunnistajan kanssa kovalla vauhdilla mäkeä ylös. Matkaa olisi 300 metriä.

Polku-ura tuntui menevän liikaa oikealle, mutta kirittäjän vauhti tuntui sopivalta. Korjasin kuitenkin vasemmalle. Sitten rinne alkoi laskea myös eteenpäin ja avokalliojyrkänteistä luin meidän olevan edelleen liikaa oikealla. Meno tuntui turvalliselta, koska rastin takana olisi suo. Edessä oli pari pientä jyrkännettä, joiden yli yritin mennä. Jäin kuitenkin tossusta juurakkoon kiinni ja lensi oikea hartia edellä jyrkänteen juurelle. Täräytti ilkeästi selkäluissa, mutta meno jatkui. Sitten matkamittarini ilmoitti, että ei enää. Koukkasin vasemmalle ja lippu oli siinä - mutta koodi oli 56! Ei siis minun rastini. Suo oli alarinteessä minusta lounaaseen ja sen mukaan olisin siis liikaa vasemmalla enkä oikealla. Eli mitä siis tehdä? Kovin monta koukkausta tässä ei ehtisi tekemään!

Koska rata meni ristiin, olisi kakkos-kolmos -välillä juoksemani polku korkeintaan sadan metrin päässä lännessä. Tai jos ei polku, niin sitten rasti. Valitsin siis suunnan sinne ja neljäkymmentä metriä juostuani näin polun. Vierinen suo oli rastin takana olevan polun länsipuolinen, toinen suo. Eli takasin itään ja pian väärän rastin ohitettuani avokallionenä ja sen viereinen notko tulivat vastaan sadan merin päästä - leimasimen vieressä oikea koodi 83. Parin minuutin varsinainen pummi.

Seuraava rasti oli etelään. Ensin rastin takana olevan suon ylitse, sitten polkua pitkin ja sen mutkasta kaakkoissuunnalla 70 metrin päässä tiheikön keskellä olevalle kumparerastille. Tiheikkö tuntui kuhisevan suunnistajia, mutta rasti löytyi heti (koodi 85).

Reitti kääntyi länteen ja jälleen oli edessä mäki, jonka korkeus oli tällä kertaa 50 metriä. Mennäkö suoraan ylitse, koukatako käyrää pitkin vasemmalta vaikealta sekä korkeilta näyttävien jyrkänteiden yli vai kiertääkö kauempaa oikealta, jo aikaisemmin juoksemani itä-länsi -suuntaisen polun kautta? Siltä pääsi myös sujuvasti polun risteyksen jälkeen rastille. Polku tuntui kuitenkin kiertävän kovin paljon ja karttaa lukiessani olin jo ajautunut hakkuuaukkoa pitkin suoraan kohti seuraavaa rastia eli mäen yli tai vasemmalta kiertävälle reitille. Toiseksi viereeni tupsahti jälleen potentiaalinen kiriletka. Kovaääninen letka keskusteli menevänsä kallioiden vasemmalta puolelta, jolloin pääsisi vielä vähän matkaa niiden edessä olevaa isoa polkua pitkin.

Letka koukkasikin voimakkaasti vasemmalle. Itse en halunnut jyrkänteiden vasemmalle puolelle. Se olisi merkinnyt ajautumista liian alas, jolloin olisi jyrkänteiden jälkeen noustava takaisin oikealle ylös - tosin vain parin käyrän verran. Jatkoin mäen etelärinnettä pitkin kohti jyrkänteitä. Luotin, että niistä pääsee alas, koska ymmärsin niiden olevan samoja, joista Venlat olivat puolta vuorokautta aiemmin menneet. Ennen jyrkänteitä törmäsin juoksu-uraan, jota pitkin pääsin sujuvasti jyrkät kalliojyrkänteet alas.

Jyrkänteiden edessä olevaa polkua pitkin jatkoin oikealle 50 metriä, kunnes kohdallani oikealla oli jälleen yksi sokeritopan muotoinen kymmenmetrinen kalliomäki. Sen kohdalta metsään ja kohti edessä olevan mäen pohjoisreunaa ja siellä olevaa kumparerastia (koodi 88). Lähtökohta jäi - sokeritopasta huolimatta - kuitenkin vähän epäselväksi. Huomasin nousevani kuperaa rinnettä, vaikka minun pitäisi olla notkelmassa. Olinko siis lähtenyt polulta liian aikaisin vai liian myöhään? Tulin mäen päälle ja totesin sen jatkuvan ylöspäin edessä vasemmalla. Mäen pohjoisreunan muoto ja länsipuolella oleva suo osoittivat minun lähteneen suunnittelemaani hivenen aikaisemmin polulta. Mutta suunta oli kuitenkin oikea eli suon pohjoispäästä jatkoin länteen rinnettä pitkin ja rasti oli edessä 50 metrin päässä.

Sitten vain rinnettä alas länteen kohti alhaalla risteäviä polkuja sekä niistä edelleen edessä olevalle pellolle, jonka nurkkaan sijoitettu rasti oli samalla väliaika ja yleisörasti. Jälkeenpäin kuulin sijoitukseni olevan siinä 564 eli 20 pykälää pudotusta edelliseltä väliaikarastilta. Tämä ilmeisesti johtui yhdeksännelle rastille oikean kautta koukkaamisesta.

Yleisörastilla ensimmäiseksi leimasin. Sitten otin purkin urheilujuomaa, kastelin suuni, mutta en kuitenkaan halunnut sitä juoda. Heitin purkin pois. Sitten huomasin juoksevani parin muun suunnistajan perässä pohjoista kohti - vailla suunnitelmaa, minne olen menossa. Huomioni oli mennyt juomiseen...

Kun yleisö ei enää nähnyt, hiljensin vauhtia ja aloin lukea karttaa. Seuraava rasti oli edessä olevan mäen länsirinteen pieni kumpare. Se oli 65 metriä yleisörastia korkeammalla. Reitti oli selvä: suoraan hivenen oikealla olevalle polulle kaarten ja sitä pitkin seuraavaan polkujen risteykseen, josta jyrkänteen oikealta puolelta 40 metriä ylös ja sitten reilut sata metriä länsirinnettä suoraan rastille. Rasti oli rinteessä - se ei siis olisi helppo. Polkujen risteyksestä sain perääni letkan. Sen kirittämä yritin juosta jyrkänteen viereistä rinnettä ylös, mutta se ei enää oikein tahtonut onnistunut. Jalat painoivat ja pian annoin periksi. Aloin kävellä, polvista tukea ottaen ja itseäni ylöspäin kammeten. Siirryin polun reunaan antaakseni tilaa perässä tuleville.

Mutta kukaan, ei kukaan mennyt ohitse. Letka käveli perässä! Taitaa se jalka painaa muillakin...

Pian olin osaltani rinteen kiivennyt. Edessä oli sadan metrin rinneväli. Tasaisella sain lisätyksi vauhtia ja letka jäi rinteeseen. Hivenen pohjoisesta oikealle kampeavalla suunnalla tulin juoksu-uraa suoraan rastille. Seuraava väli oli nopea. Juoksin rinnettä alas luoteeseen ja juurella olevan suon ylitse, jonka jälkeen kumparerasti oli heti oikealla.

Viimeinen rasti oli etukäteen opeteltu. Jos se olisi rajapyykki, viimeistä rastia kuvaava tv-kamera olisi ohitettava oikealta. Jos taas pellon kulma, kamera olisi ohitettava vasemmalta. Minun hajontani rasti oli pellonkulma. Juoksin kohti etelää vähän oikealle kammeten ja pian sain tv-kameran näkyviini. Jatkoin sen vasemmalta puolelta ja tulin suoraan rastille. Sitten nopea leimaus ja viitoitukselle kohti vaihtoa - kunnes mieleeni pamahti viesti, että en ollut tarkistanut viimeisen rastin koodia! Kääntyäkö takasin? Vilkaisin karttaa. Tiesin leimanneeni pellonkulmassa ja muuta mahdollisuutta ei ollut. Jatkoin juoksua. Vaihtoalueella leimasin viimeisen kerran, jätin kartan toimitsijalle ja otin uuden, seuraavan osuuden kartan, jonka vein vaihtopuomilla odottavalle Vesa Rajaniemelle. Sijoitus vaihdossa oli 551. Viimeisellä lenkillä yleisöratin jälkeen oli parannusta 17 pykälää, kokonaisuudessaan laskua neljä. Käytännössä siis plus-miinus nolla.

Varamiehelle mahtava kokemus - 25 vuoden jälkeen.

TH

Identiteetti




















Kaksi ensimmäistä.
























Pitkä väli mäen ylitse.




Kolme nopeaa ja haparointia kasiykkösellä.




























Pieni pummi ysillä - sitten taas vauhdikkaasti.
















































Yleisörastilta viimeiselle lenkille - ja maaliin!