Kebnekaiselle sumussa

Kebnekaise on Ruotsin korkein vuorenhuippu. Kartoissa sen korkeudeksi on merkitty 2117 metriä, mutta viime vuosikymmeninä sen korkeus on laskenut 10 metriä. Kebnerkaisen huippu on lunta sekä jäätä ja se on Ruotsin ainoa ympäri vuoden lumipeiton säilyttävä paikka. Ympäristön lämpeneminen on sulattanut jäähuippua. Vuosituhannen vaihteessa Kebnekaisen korkeus mitattiin kolmiomittauksella ja tulokseksi saatiin 2107 metriä.

Lähdin Jyväskylästä aamulla tiistaina 25.7.2001 varhain ja ajoin Pelloon, missä lounastin. Siitä jatkoin Ruotsin puolelle Kiirunaan, josta edelleen Nikkaluoktaan. Nikkaluokta on Kebnekaista lähimmäksi tulevan tien päätepiste. Siellä on iso parkkipaikka, ravintola, mahdollisuus leirintään sekä suihku. Lisäksi alueella on erilaisia mökkejä ja huoneita sekä kuljetuspalveluja, esimerkiksi helikopterilentoja.

Ensimmäisen yön leiriydyin Nikkauoktassa. Leiripaikkana oli piha- ja pysäköintialueen vieressä oleva kapea viheralue. Alue oli kuitenkin hyvin rauhallinen.

Keskiviikkona lähdin jo Suomen aikaa kahdeksalta, mutta paikallista aikaa seitsemältä rinkkani kanssa kohti 19 kilometrin päässä olevaa tunturiasemaa, Fjällstationia, joka sijaitsee Kebnekaisen juurella. Polku oli selvä ja leveä. Lisäksi vähänkin vaikeille paikoille oli rakennettu pitkospuut. Alkumatkan Cievrrajohka ylitettiin komeaa riippusiltaa pitkin. Aamu oli hiljainen eikä muita kulkijoita olut. Myöskään polun varteen jähmettynyt ja peloissaan sähisevä tunturisopuli ei ilmeisesti tähän aikaan odottanut yllätysvieraita.

Polku kulki Laddjujohka-joen pohjoispuolella ja viiden kilometrin patikoinnin jälkeen se tuli Laddijavrille. Sen itärannalla oli pieni leirintäalue, jossa oli myös kahvila. Paikalta lähtee päivisin venekuljetus järven länsipäähän, josta vene jatkaa vielä jokea pitkin edemmäksi. Venekuljetus lyhentäisi kokonaismatkaa kuudella kilometrillä. Olin kuitenkin jo päättänyt jatkaa matkaa jalan, rinkka selässäni.

Leirintäalueen jälkeen polku jatkoi järven pohjoispuolella ja mutkitteli pensasta kasvavalla nummella. Järven länsipään jälkeen oli edessä oikealla, pohjoispuolella, komea Darfaloalgin jyrkänne. Sen jälkeen reitti alkoi nousta ja kääntyä hiljalleen kohti pohjoista. Nousua tulee kaikkiaan noin 150 metriä parin kilometrin matkalla. Sen jälkeen polku kääntyy länteen ja ylittää tyrskyisän Darfaljohka-joen syvän ja komean kanjonin riippusiltaa pitkin. Sillalta on matkaa tunturiasemalle pari kilometriä.

Tunturiasemalla
infomappeja

Fjällstationilla on ensimmäisenä vastassa vaeltajien huoltorakennuksen kuisti, jolla on riippuvaaka. Nostan rinkkani siihen ja viisari näyttää 24,5 kiloa. Teltta ja ruoka painavat... Vesisade jatkuu ja puolipäivään on vielä tunnin verran aikaa. Menen sisään tunturikeskukseen ja pohdin, ottaisinko sen retkeilymajasta paikan itselleni. Päätän kuitenkin odottaa, miten sää kehittyy. Sillä aikaa tutkin tunturikeskuksen mappeja ja kirjoja Kebnekaisesta ja Tarfallan alueesta. Tunturiasemalla on retkeilymaja, ravintola ja myymälä sekä mökkejä. Ilmeisesti kaikki myytävä tuodaan pääasiassa helikopterilla ja hinnat ovat sen mukaisia.

Puolen päivän jälkeen sää selkiää ja lähden rinkkani kanssa tunturikeskuksen pohjoispuolelle etsimään rinteestä mieleistäni telttapaikkaa. Se löytyy pienen puron varresta parin sadan metrin päässä tunturiasemasta. Paloturvallisuussyiden vuoksi ei 150 metriä lähemmäksi tunturiasemaa saa majoittua. Telttapaikkoja on aseman pohjoispuolella sekä idässä aina Darfaljohkan riippusillalle asti. Loppupäivän kulutan aikaani, laitan ruokaa ja valmistelen päiväreppuani seuraavan päivän Kebnekaisen retkeäni varten.

Torstaina olen taas aikaisin liikkeellä. Aamu on sumuinen ja kostea, mutta varsinaisesti ei sada. Lähden kello 8.10 Fjällstationilta polkua pitkin kohti länttä Laddjuvaggin laaksoa pitkin. Kilometrin patikoinnin jälkeen edessä on polkujen risteys, josta lähden oikealle. Vasemmalle menevä polkua menee länteen ja yhtyy myöhemmin ruotsalaisten tunnettuun vaellusreittiin Kungsledeniin. Oma polkuni nousee Laddjuvaggin pohjoisrinnettä rinnettä pikkuhiljaa ylöspäin. Parin kilometrin jälkeen on edessä risteys, josta lähtee kaksi eri reittiä Kebnekaisen huipulle. Oikealle lähtee ns. Öst leden, joka on lyhyempi, mutta ylittää Björlingin jäätikön. Sille reitille ei pidä lähteä, ellei ole hyviä jäätikkövarusteita sekä taitoa liikkua jäätiköllä. Itäinen reitti edellyttää myös kiipeilyyn sopivia varusteita. Reitin vaarallisuudesta varoittaa iso taulu risteyksessä. Toinen reitti on Västra leden, joka on pitempi, mutta ei vaadi erityistaitoja.

Västra ledeniä
Topstuganille

Itse lähden länsireittiä pitkin. Se nousee ylös notkoon, jonka vasemmalla puolella ovat etelästä katsottuna Duolbacorni, Vierranvarri sekä edessä ja oikealla Kebnekainen jäätiköineen. Nousua 800 metristä ylös notkon pohjukkaan 1200 metriin tulee 400 metriä. Siinä ylitetään vuolas virta, joka etenkin alkukesästä saattaa olla vaikeasti ylitettävä. Virtaan on rakenettu myöhemmin silta. Tästä notkon pohjukasta ei voi nousta suoraan Kebnekaiselle eikä Vierranvarrille, koska seinämät ovat liian jyrkät. Ainoa mahdollinen reitti on nousta länteen Duolbacornin ja Vierranvarren väliseen satulaan, 1450 metriin, josta edelleen pohjoiseen Vierranvarrelle 1711 metriin. Nousua tulee keskimäärin 450 metriä kilomeriä kohti. Nouseminen kivikossa vaatii hyvää kuntoa ja kovasti jalkavoimaa.

Vierranvarren jälkeen on edessä reitin masentavin kohta. Siinä on laskeuduttava alas Vierranvarren ja Kebnekaisen väliseen satulaan, 1500 metriin. Satulassa on kaksi pientä vesilampea.

Satulasta reitti nousee ensinsuoraan pohjoiseen, jossa 250 metrin nousun jälkeen kääntyy koilliseen ja johtaa tunturimajalle, Topstuganille. Jotta majan ohitse ei sumussa vahingossa kävele, on majalta sekä länteen että itään muutaman metrin välein parimetrisiä tikkuja (Fångstarm), joiden nuolet osoittavat, kummassa suunnassa Topstugan on. Itse maja on aika huonossa kunnossa ja turistivaeltajien pahasti sotkema. Se kuitenkin suojaa ja siellä on helppoa vaihtaa enemmän vaatetta päälle ennen varsinaiselle huipulle kiipeämistä. Ulkona oli kylmä ja lisäsin pitkälahkeiset alushousut sekä villapaidan.

Muotoa muuttava
jäähuippu

Topstuganilta on Kebnekaisen huipulle noin kilometrin matka. Koska sää oli erittäin sumuinen, otin majalta kompassisuunnan huipulle. Ensimmäinen sata metriä oli jyrkkää kivikkoa, mutta sitten rinne loveni. Yli puolen kilometrin etenemisen jälkeen oli edessäni lumiraja. Siitä myös rinne alkoi uudelleen nousta jyrkemmin. Olin tullut Kebnekaisen jää- ja lumihupun juurelle. Siinä varsinaiselle huipulle oli enää muutaman kymmenen metrin nousu.

Varsinainen Kebnekaisen huippu on kohtuullisen terävä. Se tunnetaan Sydtoppenina eli etelähuippuna. Se on lunta ja jäätä, minkä vuoksi sen muoto ja korkeus saattaa vuosittain vaihdella. Etelä-huipulta lähtee kapea lumiharjanne koilliseen kilomerin päässä olevalle, Sydtoppenia matalammalle (2097) Nordtoppenille. Harjanteen luoteispuolella on jyrkänne. Alussa se putoaa äkkijyrkästi parisataa metriä, mutta loivenee siteen hivenen Robotsin jäätiköllä. Pudotusta on 700 metriä puolen kilometrin matkalla. Harjanteen itäpuolella on Storglaciären ja sinne rinne laskee hivenen loivemmin, mutta jyrkästi.

Tulen lounaasta huipun juurelle ja edessäni on pieni notkelma. Kiipeän sen itäreunalle ja sitä pitkin Kebnekaisen huipulle. Kello on 12.30. Matkaan on kulunut aikaa lähes neljä- ja puolituntia. Ilma on sumuinen ja näkyvyyttä ei ole. Otan itselaukaisimella kuvan ennen paluumatkani aloittamista.

Jää- ja lumihuipulta lounaaseen löydän paluumatkalla kivirakennelman, jonka länsipuolella on kuparilaatikko. Siinä olevaan kirjaan raapustan kohmeisilla sormilla nimikirjoitukseni todistukseksi Kebnekaisella käynnistäni. Sitten käännän kompassissa eteläpää haarukkaan ja lähden kohti Topstugania. Matkalla koukkaan hivenen itään ja näen Björlingsin jäätikön sekä sitä länteen rajoittavan suuren jyrkänteen. Se on osin kiveä ja osin lunta. Alhaalla näkyy jäätikkö, joka rajoittuu etelässä Giebmejohkan jyrkkään rinteeseen.

Sää muuttuu
nopeasti

Tullessani takaisin Topstuganille aurinko yrittää pilkistää pilvimassojen lomasta. Menen majaan sisään ja vähennän vaatetta sekä odotan paluumatkaa paremmassa säässä. Hetkeä myöhemmin lähden ulos ja avatessani majan oven minua odottaa yllätys: lunta sataa taivaan täydeltä. Tuntureilla ja vuoristoissa sää saattaa vaihdella erittäin nopeasti. En kuitenkaan palaa lisäämään vaatetta, vaan luotan pääseväni alas lämpimänpään riittävän nopeasti. Laskeutuessa pitää olla varovainen, jotta ei kompastu tai liukastu.

Vierranvarrin pohjoisrinteellä minua vastaan tulee Ruotsin armeijan luutnantti, joka on lomamatkallaan vaeltamassa ja menossa nyt Kebnekaiselle. Hän kyselee jäljellä olevan matkan pituutta ja minä selvitän jyrkimmän osuuden olevan edessä Topstuganille. Toivotamme toisillemme hyvää matkaa.

Laskeutuminen rasittaa jalkoja ja polvia. Niin Vierranvarrin ja Duolbagornin satulasta saamani sadan metrin varovainen liukumäki helpotti matkaa huomattavasti. Loppumatka menee sujuvasti menomatkalla tutuksi tullutta Giebmejohkaa ja Laddjuvaggia pitkin. Fjälstationin lähellä olevalle teltalleni tulen kolmen jälkeen.

Seuraavana aamuna palaan Nikkaluoktaan, jossa pääsen suihkuun. Se jälkeen ajan iltapäivää ja yötä myöten takasin Jyväskylään.

TH

Nikkaluoktan karu leirintäalue.
Taustalla ravintolarekennus.






Polunhaara.
Vasemmalla Duolbacorri,oikealla
Kebnekaisen muhkeaa alarinnettä ja
keskellä Vierranvarri, jonka ylitse
reitti huipulle kulkee







Varoitus Östra ledenin vaaroista






Giebmejohkan notkon yläpäätä. Takana
Vierranvarrin huippu pilvien peiotssa.





Topstugan sumun keskellä






Kebnekaisen huipulla - sumussa






Kaksi vuotta myöhemmin - matkalla huipulle.
Nyt auringonpaisteessa.






Jyrkänne Björlingsin jäätikölle






Fjälstation lännestä