Heinäkuun lumisateessa Haltille


Halti, Suomen korkein kohta, on aina kiinnostanut ja pitänyt yllä ajatusta käydä siellä. Mutta matka on pitkä ja kesällä ainoat mahdollisuudet päästä perille ovat vaeltaminen - tai helikopteri. Niin ainoaksi mahdollisuudeksi jää vaeltaminen. Ja kunnosta riippuen matkaan on keskivertoliikkujan varattava kesällä vähintään 3-5 vuorokautta. Edessä on niin tuntureiden kuin jokienkin ylityksiä, aurinkoa, vettä ja räntää.

Haltilla käyntiä varten olin ostanut ensimmäisen vaellustelttani. Se on oranssivärinen kahden hengen ympärivuotiseen käyttöön tarkoitettu eli sadevedenkin varmasti pitävä kupoliteltta. Kupoliteltan etu on siinä, että se pysyy tarvittaessa ilman narujakin. Painoa teltalla on 3,5 kiloa.

Teltan hankkimisen jälkeen soitin ystävälleni Jussille ja tein suoran kysymyksen: "Lähdetkö kanssani käymään Haltilla?" Ja suoraan kysymykseen tuli suora vastaus heti, empimättä: "Joo, kyllä minä lähden." Asia oli selvä. Jussi on hyvä kumppani vaellukselle - erinomainen kokki ja työnsä puolesta täysin ensiaputaitoinen mies. Itse joudun tyytymään yhteisissä askareissa ruokailun järjestelypuoleen ja kartan kansa työskentelyyn.
Kartan avulla suunnittelimme reittimme - mutta päivämatkojen pituudet jätimme avoimiksi. "Katsotaan, miten jaksetaan ja mennään sen mukaan". Päätimme lähteä Norjan puolelta Skibottenin tieltä suoraan itään Suomen puolelle ja edelleen Pitsusputouksille. Sieltä kävisimme Haltilla ilman rinkkoja ja sen jälkeen takaisin Pitsusputouksille ja etelään Kilpisjärvelle Suomen puolella, jolloin meidän ei tarvitse kulkea samaa reittiä mennen tullen.

Lauantaina 14. heinäkuuta illalla olimme Kilpisjärven Retkeilykeskuksessa. Seuraavana aamuna taksi - iso usean hengen pikkubussi, jossa oli kunnon tavaratila rinkoille - vei meidät Skibottenin tien varteen kahdeksan kilometriä Norjan puolelle. Tosimies ei asfaltilla kävele.


Epävarmasta lähtöpisteestä
Gakkurjakkalle

Aamu oli sumuinen ja kostea, mutta vettä ei satanut. Kello oli puoli kahdeksan. Kartan mukaan tieltä lähti kaikkiaan kolme polkua, kaikki vähän eri suuntiin ja pari samaan määränpäähän päätyen. Polun - tai pienen tien - suunta ei tuntunut täsmäävän kompassin suuntaan ja ihmettelin, olemmeko varmasti oikealla polulla. Karttana oli 1:100 000 ulkoilukartta, jossa siis yksi senttimetri vastasi yhtä kilometriä maastossa. Ympärillä olevat tunturit erilaisine notkelmineen ja kuruineen olivat monen kilometrin pituisia. Kartan ja maaston sovittaminen yhteen tuntui vaikealta - etenkin, kun edellisen viikon karttana oli ollut 1:10 000:een ja maastona keskisuomalainen pienipiirteinen maasto. Itse olen suunnistanut viisivuotiaasta lähtien, joten luotan itseeni maatossa kartan ja kompassin kanssa. Tosin tiedän, että suurimpien virheiden taustalla on yleensä liika itseluottamus. Lisäksi korvissa kuului vielä taksikuljettajan tokaisu, että sitä polkua ne kaikki ovat menneet.

Seurasimme tietä vain parinsadan metrin matkan ja päätimme lähteä katsomaan, mitä idän suunnassa on. Edessä nouseva rinne oli helppokulkuista ja pian löysimme lännestä tulevan polun, jota lähdimme seuraamaan itään. Sitten saimme näkyviime pohjoispuolella eli vasemmalla olevan Didnojakkan, puron tai pienen joen, joka oli hyvä maamerkki - vaikka se ei ollut maaston ainoa joki.

Ensimmäisen kahden kilometrin aikana maasto nousi noin 150 metriä. Sen jälkeen oli tasaisempaa, mutta suoperäistä maata, jolla ohitimme pieniä lammen poikasia. Yritin peilata karttaa maastoon ja löytää ylempänä tunturien välistä aukeavaa Didnajokkan notkelmaa, jonne meidän pitäisi suunnistaa. Pikkulammista ei ollut apua ja edessä olevat tunturit näyttivät olevan yhtä suurta rinnettä ilman selkeää kiintopistettä.

Ensimmäisen tauon pidimme parin tunnin kävelemisen jälkeen Lättä-tunturin luoteisen alarinteen töyräällä. Olimme jo 650 metrin korkeudella ja paikalta oli hyvä näköala länteen Norjan korkeille vuorille.

Tauon jälkeen jatkoimme edelleen polkua kohti itää. Viiden minuutin kuluttua edessä näkyi keskellä polkua teltta. Maasto oli kivistä ja niin varmasti paras - ehkä ainoakin - teltan paikka oli polulla. Orastavan hien tuoksuisina herrasmiehinä emme halunneet häiritä teltassa mahdollisesti nukkuvien rauhaa ja niin päätimme ohittaa teltan kaakkoispuolelta hyvän matkan päästä. Jätimme siis polun.

Seuraava selkeä maamerkki on puolen kilometrin päässä jälleen Didnojakka-joki, jota pitkin matkamme jatkui. Tarkistin suuntaa kompassilla ja kaikki ei tuntunut mielestäni täsmäävän - aivan kuin menisimme liikaa kaakkoon. Harmittelin itsekseni, että en ollut edellisenä iltana käynyt itse mittaamassa kartan antaman pohjoisen ja kompassin näyttämän magneettisen pohjoisen erotusta. Itse mitattu poikkeama olisi aina varmin. Se olisi ollut helppo tehdä Kilpisjärven neljän kilometrin pituisella suoralla tiellä. Ensin asetetaan kompassi maastossa tien suuntaisesti ja käännetään pohjoishaarukka kompassin pohjoisneulan alle. Sitten asetetaan kompassi kartan päälle tien suuntaisesti ja tarkistetaan, osoittaako pohjoishaarukka pohjoiseen. Ja ellei, niin poikkeama nähdään suoraan verrattaessa pohjoishaarukkaan kartan koordinaattiviivoihin. Otettaessa myöhemmin samalla kartalla suuntaa, on pohjoishaarukka kierrettävä vastaavan piiruvälin verran koordinaattiviivoista sivuun kuin tarkistuksen lopputuloksessa. Sen jälkeen suunta maastossa on oikea.

Joessa ei ollut kovin paljoa vettä - pääosa sulamisvedestä oli jo mennyt menojaan ja kivinen pohja oli hyvä kävellä. Välillä kävelimme itse joessa veden pinnan yläpuolella olevia kallioita ja kiviä pitkin ylävirtaan tai vaihdoimme joen jompaan kumpaan reunaan aina sen mukaan, missä pohja oli kuivinta. Kahden ja puolen kilometrin matkalla nousua tuli 130 metriä. Puolen päivän aikaa edessämme näkyi järvi, jonka oletin olevan Didnojavrre. Sen muoto ei kuitenkaan vastannut kartan järven muotoa. Selitin tämän itselleni sillä, että suurien sulamavesien määrä aiheuttaa järvienkin muodossa eroja alku- ja loppukesän välillä.

Saavuimme järven länsipäähän. Pohjoisesta järveen tuli - myös kartan mukaan - niin suuri joki, että sen ylittäminen olisi vaikeaa. Ja polkukin oli merkitty järven eteläpuolelta. Niin suuntasimme etelärannalle, minne pysähdyimme ja pohdimme, joko olisi tauon ja lounaan aika. Halusin kuitenkin varmistaa, että olemme oikeassa paikassa ja niin jätin rinkkani taukopaikallemme sekä jatkoin joen vartta kaakkoon. Joki tuli ylhäältä tunturilta, kun kartan mukaan sen olisi pitänyt jatkua kapeana salmena seuraavaan pieneen järveen.

Kääntelin karttaa käsissäni ja tutkin sen antamia mahdollisuuksia. Kartalla oli kaksi laaksoa eli jos emme ole Didnojavrren rannalla, meidän täytyy olla sen eteläpuolella alemman Gakkurjakkan rannalla. Tämä merkitsee sitä, että päästäksemme oikealle reitille, meidän on palattava takaisin tai ylitettävä Gieddoaivin tunturi ylemmän bajit Gakkurjakka -järven kautta. Palasin Jussin luokse ja ehdotin, että jatkaisimme vielä tunturin rinnettä ja varmistaisimme sijaintimme. Niin kiersimme järven itäpuolelta ja jatkoimme joen vartta ylös pohjoiseen. Joki oli leveä, mutta matala, ja niin pääsimme sen ylitse helposti kallioita ja kiviä pitkin. Sadan metrin nousun jälkeen olimme ylemmän Gakkurjakka-järven länsipäässä. Samalla saimme varmistettua sijaintimme - maasto ja kartta vastasivat tarkalleen toisiaan.

Mieli oli maassa ylimääräisen harhalenkin vuoksi, mutta olo turvallinen tarkan sijaintipaikan selvittyä. Alkumatka opetus oli se, että poikkeama epämääräisessä maastossa pitää tietää tarkalleen. Ja toiseksi lähtöpisteen pitää aina olla varma. Vaikka se oli oikea, se epävarmana vaikeutti eri vaihtoehtojen arvioimista ja oikean paikan määrittämistä. Harhaan jouduimme ohittaessamme telttaa, sillä emme olleet palanneet teltan jälkeen takaisin huonosti erottuvalle polulle, vaan jatkaneet huomaamattamme kanervikossa. Näin emme tulleetkaan Didnojakkalle, vaan siitä kaakkoon lähtevän Gakkurjakka-joen varteen, jota etenimme sitten tunturien väärään väliin. Jokien risteys jäi parisataa metriä vasemmalle puolellemme, länteen.


Sateesta aurinkoiselle
Riimmajärven leirille

Aloitimme lounaan pienessä vesisateessa ja yritimme suojautua tuulen puhureilta. Kello oli kymmenen minuuttia yli puolen päivän. Olimme vaeltaneet Skibottenin tieltä neljä ja puolituntia.

Yhden aikaa lähdimme jatkamaan matkaa pohjoiseen rinnettä ylös. Suuntasimme edessä olevien tunturin huippujen, Gieddoaivin ja bajit Gieddin väliin. Tähän satulaan päästyämme sää parani ja edessä pohjoisessa aukeni täysi sateenkaari. Aurinko alkoi paistaa. Alaston, puuton maisema aukeni sateenkaaren alla Didnojavrrelle pohjoiseen. Harhalenkin harmi alkoi vähän helpottaa.

Satulan jälkeen emme lähteneet luoteeseen polulle, vaan oikaisimme suoraan bajit Gieddin pohjoisrinteelle ja koilliseen kohti rajalla olevaa Loassohyttan kämppää. Sinne oli merkitty myös virallinen rajanylityspaikka. Suorin tie on harvoin helpoin - tai edes paras? Pohjoisrinne oli yhtä hehtaarien rakkaa, erikokoista kiveä vieri vieressä. Hypimme kiveltä kivelle ja helpottaaksemme kulkuamme pyrimme löytämään jokaisen mahdollisen niityn alun, mitä rakan keskellä saattoi olla. Tunturin juurella tulimme sitten polulle, joka vei Loassolle.

Raja-aidasta emme löytäneet porttia. Niin työnsimme rinkkamme aidan alitse ja ryömimme itse perässä. Matka jatkui auringon paistaessa Luossujärven luoteispuolitse ja edelleen järven pohjoispäästä lähtevän Urtasjoen joen eteläpuolta kohti itää. Jokilaakso oli puolesta kilometristä kilometriin leveä ja sitä reunustivat 1000 metristä 1200 meriin korkeat tunturit. Aluksi laakso aukeni koilliseen ja kääntyi sitten kaakkoon. Käännöskohdassa olimme viiden aikaan. Siinä siirryimme myös joen toiselle puolelle, koska matka edessä olevien Urtas- ja Riimmajärvien ohitse oli pohjoispuolitse eteläpuolta lyhyempi.

Ilta alkoi lähestyä, voimat vähetä ja teltta kutsua. Harharetken takia päivästä oli tullut pitkä. Riimajärven pohjoispuolella tarkastimme autiotuvan, Hotelli Urtaksen, mutta päätimme etsiä telttapaikan. Se löytyi autiotuvan itäpuolella olevan puron varresta. Ja se oli varsinainen telttapaikka - oikein laudasta rakennettu. Koska se ei ollut sillä hetkellä kenenkään käytössä, pystytimme telttamme siihen, oviaukko kohti Riimmajärveä ja etelää. Takanamme pohjoisessa kohosi 1200 metrin Kovddoskaisi. Illallista aloimme valmistaa kahdeksan maissa. Olimme vaeltaneet ensimmäisenä päivänä 12 tuntia ja kilometrejä oli kertynyt 24. Taukoineen keskinopeus oli juhlavat kaksi kilometriä tunnissa. Lähtöpaikka oli ollut 400 metrin korkeudessa, josta olimme nousseet Gieddoaivin satulaan lähes 1100 metriin. Suomen ja Norjan välinen raja on myös vedenjakaja eli sen jälkeen maasto oli alkanut laskea. Loassokämpältä Riimajärvelle oli kymmenen kilometriä ja laskua 120 metrin verran.


Kahlaamon kylmä
vesi säikäytti

Maanantaiaamuna tihkui vettä. Joimme aamukahvit, pakkasimme varusteemme, nostimme rinkat selkään ja lähdimme Luohttojärven kautta kohti itää. Puolentoista tunnin kävelyn jälkeen olimme Pitsusputouksen eteläpuolen kahlaamolla.

Pohjoisempana läheltä Pitsusköngästä joki oli kapea, mutta syvä ja virtaus voimakas. Etelämpänä lähellä Vuomakasjärveä joki leveni muutamaan kymmeneen metriin ja virtaus oli pienempi. Valmistauduimme koleassa aamussa kahlaamaan joen ylitse. Etsimme mielestämme sopivan paikan, hyviä kivikoita välitavoitteina eikä liian syvältä näyttäviä paikkoja. Sitten kengät ja sukat pois jalasta sekä vetoketjulahkeet vaellushousuista.

"Aiotko laittaa sukat", Jussi kysyi. Minä vastasin kieltävästi. Olin päättänyt yrittää paljain jaloin - turha kastella sukkia, koska niitä olisi kosteassa aamussa vaikeaa kuivattaa.

Nostin rinkan selkään oikeasta olkahihnasta. Vasemman olkahihnan jätin roikkumaan ja vatsavyön kiinnittämättä - jos kahlatessa kaatuu, on rinkasta kaikkine tavaroineen päästävä nopeasti eroon ja pelastettava itsensä kuiville. Sitten voi alkaa etsiä rinkkaansa...

Rinkka heilahtaen astuin oikea jalka edellä rantaveteen ja otin pari askelta - ja seuraavat askeleet vauhdilla takaisin rantatörmälle.

Vesi - se oli todella kylmää! Lapissa oli vielä, heinäkuusta huolimatta, sulamisaika.

Otin rinkasta sukat, pistin ne jalkaani, rinkka takaisin oikeaan olkaan ja sitten veteen. Jussi teki samoin. Vesi tunkeutui paksujen vaellussukkien läpi, mutta villa suojasi jalkaa hyvin. Niin kylmyydeltä kuin pohjan ilkeiltä pieniltä kiviltä. Yritin kahlata varman päälle, mutta mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Ensimmäisenä välitavoitteena oli pohjasta kolmanneksen matkan päässä siintävä jonkinlainen matalampi paikka ja siitä edelleen toinen ennen seuraavaa rantaa. Ne menivät hyvin ja vettä oli enimmillään juuri ja juuri polven yläpuolelle. Mutta veden voima yllätti. Virtaus oli odottamaani voimakkaampaa ja tasapainon pitäminen ei tuntunut kovin varmalta. Mutta matka jatkui hyvin. Viimeinen kolmannes oli syvin. Vesi nousi yläreisiin ja pohja näytti vain syvenevän. Siiten huomasin oikealla vedenalaisen kiven ja sen kautta pääsin eteenpäin. Sitten seuraavalle kivelle ja viimein ponnistus rannalle. Otin heti märät sukat pois ja samalla neuvoin viimeisen kiven Jussille.

Joen suvanto oli ylitetty, mutta kyllä se kohtuullisen hiljaiseksi veti. Ilmeisesti Jussi tunsi samoin, koska sanoi ostavansa kunnon köyden heti, kun pääsemme takaisin Jyväskylään. Ja näin hän myös teki. Köysi on hyvä turvaväline jokea ylitettäessä ja se antaa myös tukea. Jokea ylitettäessä köyden pää sidotaan lähtörantaan kiinni, ylittäjä ottaa köyden käteensä ja vaeltajakaveri laskee köyttä sitä mukaan kuin matka etenee. Jos kaatuu, tarvitsee - teoriassa - vain pitää köydestä kiinni: koska köyden toinen pää on kaverilla tai jos tämän ote pettää, rannassa kiinni, vetää tai työntää virta köyden päässä olevan vaeltajan takaisin rantaan. Käytännössä tarvitsee ehkä itsekin tehdä jotakin. - Kun ensimmäinen on ylittänyt joen, sidotaan köyden pää kiinni ylityspuolelle. Toisessa päässä varmistanut vaeltaja irrottaa köyden ja tulee sen varmistamana ylitse - kaverin jälleen vetäessä köyttä itselleen sitä mukaan kuin matka etenee.

Joen ylityksen jälkeen laitoin lahkeet takasin paikoilleen, kuivat sukat ja kengät jalkaan sekä kastuneet rinkan kylkeen kuivumaan ja eteenpäin kohti pohjoista. Joen jälkeen oli alavampi laaja niitty, jonka jälkeen alkoi Pitsusputouksen itäpuolinen tunturi, Vuobmegasvarri. Nousimme Jussin kanssa ylöspäin vajaan kilometrin matkalla sata metriä, minkä jälkeen jatkoimme Haltille menevää vaelluspolkua eteenpäin. Ennen Pitsusputousta löysimme polusta sadan metrin verran itään sopivan telttapaikan läheltä puroa.


Vesisateessa
Haltin reitille

Pystytimme taltan, otimme villapaidat ja ruokailuvälineet päiväreppuun sekä rinkat telttaan ja lähdimme kohti Haltia, jonne matkaa olisi 14 kilometriä. Kello oli kymmenen.

Pienessä tihkusateessa ohitimme heti alkumatkasta Pitsusköngään, Suomen korkeimman vesiputouksen. Vesi matkaa siinä 17 metriä suoraan alas. Jylinä oli komea. Putoukselta parin kilometrin päässä oli Pitususjärven eteläpään Porokämppä. Siitä kaksi ja puoli kilometriä saman järven koillislahden kämpälle ja edelleen viisi kilometriä Haltin kaakkoisjuurelle, Ridnitsohkkalta tulevan puron varteen, jossa päätimme syödä. Puron vierestä löysimme ison, suojaa antavan kivenkolon niin keittimellemme kuin itsellemmekin. Vaikka oli alkanut sataa, emme halunneet mennä länsipuolella olevalle Haltin kämpälle, sillä se olisi lisännyt matkaa kolmisen kilometriä.

Jussin kokatessa vesisade muuttui räntäsateeksi - ja välillä jopa suoranaiseksi lumeksi, mutta se ei haitannut. Laitoimme villapaidat päälle ja säästä huolimatta söimme hitaasti ja nautiskellen. Lounas oli hyvä ja ravitseva. Ruoan jälkeen varastoimme päivärepun sateelta kivenonkaloon suojaan. Ja sitten lähdimme Haltille - "taistelijan ilme kasvoilla", kuten Jussi myöhemmin kommentoi.

Olimme ruokailleet 930 metrin korkeudessa. Ruokapaikaltamme polku johti suoraan pohjoiseen ja ylitti Haltin itäpuolelta tulevan pienehkön joen. Sen takana polku aloitti hiljalleen nousun ylös tunturin ruosteenpunaista rakkarinnettä pitkin. Matkateko oli jälleen kiveltä kivelle hyppimistä. Emme nähneet Haltia, sillä se oli pilvien peitossa. Jatkoimme matkaa ja jo puolentoista kilometrin jälkeen sukelsimme pilveen. Pilvien alaraja oli noin 1000 metrissä.

Seurasimme puolen metrin korkuisia, kakkoskakkosesta tehtyjä keltapäisiä tappeja, jotka osoittivat reitin Haltin Suomenpuoleisen osan huipulle. Tappeja ei ollut kovin usein. Matka eteni tapilta tapille ja lähes jokaisen tapin luona täytyi pysähtyä etsimään seuraavaa. Yleensä se löytyi hyvin kulkusuunasta, mutta pariin kertaa sen etsiminen tuotti vaikeuksia, sillä reitti saattoi tehdä jyrkänkin mutkan.

Ennen huippua, 1200 metrin korkeudesta, löysimme suojaisan kiven, jonka suojassa päätimme pitää tauon. Söimme suklaata, mutta juoma ei maistunut - kosteutta oli muutenkin aivan riittävästi. Ja sitten viimeiselle taipaleelle kohti sumua.

Puolen tunnin matkan jälkeen näimme edessämme keltaisen rajapyykin ja tiesimme olevamme perillä. Rajapyykin vieressä oli metallijalassa laatikko, josta löytämäänne Haltin kirjaan dokumentoimme käyntimme Suomen korkeimmalla paikalla 1327 metriä ja 90 senttimetriä merenpinnan yläpuolella. Kello oli 15.30. Aikaa teltalta lähdöstä oli kulunut viisi ja puolituntia. Ilman rinkkoja matkanopeutemme oli kasvanut puolella kilometrillä. Maisemia ei nähnyt, vain kosteaa sumua ympärillämme. Sää oli kylmä. Emme halunneet olla hetkeäkään liian pitkään huipulla, sillä paikallaan olo herätti nopeasti kylmyyden tunteen jäsenissä. Lisäksi tuuli Jäämereltä oli kylmä ja kova - suorastaan nojasimme tuuleen ja lumipyryyn, jotta pysyimme pystyssä.

Paluumatkalla sää parani ja Pitsusjärvellä alkoi jo aurinkokin paistaa. Teltalle saavuimme auringonpaisteessa hieman ennen iltayhdeksää. Päivä oli ollut pitkä - Riimmajärveltä kilometrejä oli tullut 32 ja aikaa oli mennyt 13 tuntia. Auringonpaisteessa yllätin Jussin ja kaivoin rinkastani kaksi tölkkiä Lapin olutjuomaa Haltin huiputuksen kunniaksi - harvinaista janojuomaa tiettömien erämaataipaleiden takana.

Oluen jälkeen luoteinen taivas pimeni. Sieltä lähestyi mustan sininen pilvi, joka ei tiennyt hyvää. Vieläkö tässä täytyy sateessa mennä yöpuulle? Pilvi lähestyi luoteessa olevan korkean Kovddoskaisi tunturin takaa - meitä kohti. Mutta hämmästyksemme ja ilomme oli suuri, kun Kovddoskaisi halkaisi pilven kahtia ja toinen osa ohitti meidät pohjoispuolelta ja toinen eteläpuolelta. Ja me olimme välissä mukavassa ja olosuhteisiin katsoen lämpöisessäkin auringonpaisteessa. Ihme juttu...


Pitkä vaellus
Kilpisjärvelle

Tiistaiaamuna pakkasimme tavaramme ja lähdimme auringonpaisteessa kohti etelää - lähtö tosin venähti kello 9.ään. Ylitimme Vuomakasjärven kaakkoispäästä lähtevän joen siltaa pitkin ja seurasimme joen vartta Haltin vaelluspolkua pitkin. Maisemat alkoivat muuttua ja ensimmäiset pensaat ja vaivaiskoivut olivat vastassamme noin 600 metrin korkeudessa. Parin tunnin patikan jälkeen tulimme Meekonjärven kämpälle.

Kämpän pihalla tapasimme kaloja perkaamassa olevan poromiehen. Hänen vieressään oli parikymmentä muhkean kokoista kalaa. Menimme hänen juttusilleen ja kysyimme, kuinka pitkä matka tästä on Kilpisjärvelle. Poromies katsoi meidät molemmat päästä varpaisiin, arvioi rinkkamme ja hetken vielä harkittuaan vastasi, että teiltä menee sinne kymmenen tuntia. Kello oli 11. Jatkoimme matkaa.

Ylitimme Pierfejohkan joen korkealla rotkon yläpuolella olevaa siltaa pitkin. Auringonpaisteinen Saivaara - alueen loistava maamerkki - jäi vasemmalle ja edessä oli kuuden kilometrin mittainen selkonen - tunturien keskellä oleva puuton, nurmea kasvava ja hyvin loivasti kaakkoon laskeva alanko. Sen takana, kuuden kilometrin päässä, näimme pienen, mielestämme neliön muotoisen pisteen, jonka oletimme olevan Kuonjarjohkan kämpän. Mutta kun paria tuntia myöhemmin lähestyimme sitä, se ei osoittautunut kämpäksi, vaan suureksi kiveksi. Kämpälle olisi pieneksi pettymyksemme vielä puolentoista kilometrin matka.

Kämpän luota reitti kääntyi länteen ja meni Kuonjarvaggin laaksoon, missä matalan joen varressa söimme jälleen Jussin laittaman herkullisen lounaan ja keräsimme voimia jatkaa matkaa. Tarkoituksenamme näytti olevan mennä iltaa myöten Kilpisjärvelle asti. Laaksosta reitti kääntyi etelään ja nousimme vielä lähes 1000 metriin Kuonjarvarrin ylityksessä. Sen jälkeen mielemme teki yrittää oikaista suoraan länteen Saanalle, mutta välissä oleva alue näytti liian kostealta ja alueen joet liian leveiltä. Väsyneenä ei pidä lähteä epävarmoihin oikaisuylityksiin ja niin jatkoimme reittiä Saarijärven kämpälle, josta edelleen pienen tauon jälkeen eteenpäin. Polku muuttui kosteaksi ja mutaiseksi - se oli kurjaa kävellä. Masehjärven luona vilkuilimme vielä Saanan suuntaan oikotietä etsien, mutta päätimme mennä merkittyä polkua pitkin Tsahkaljärven eteläpuolen kautta. Jälkeenpäin saimme kuitenkin varmistuksen, että järveltä olisi päässyt Saanan lounaispuolen polulle, joka olisi tuonut suoraan Retkeilykeskukseen.

Saavuimme Kilpisjärven maantielle matkailuhotellin kohdalle ja kello puoli yhdeksän. Aikaa oli siis kulunut yhdeksän ja puoli tuntia. Hyvin oli poromies meidät ja matkamme arvioinut. Jos olisimme pysähtyneet keittämään päiväkahvit, olisi kymmenen tuntia mennyt täyteen.

Matka painoi, sillä takana oli 35 kilometriä ja kolmelta päivältä yhteensä 91 kilometriä. Päätimme soittaa taksin, mutta tämä kertoi olevansa ajossa eli hakemassa matkailuperävaunua Muoniosta ja olisi vasta parin tunnin päästä kohdallamme Kilpisjärven maantiellä. Mutta lupasi ottaa meidät kyytiin, jos vielä hänen tullessaan tiellä olisimme.

Odottaminen ei kiinnostanut. Eikä käveleminenkään. Niinpä Jussi soitti retkeilykeskukseen ja kysyi voisiko kyyti järjestyä sieltä. Keskuksen vastaanotto sanoi selvittävänsä asian ja soitavansa takaisin hetken kuluttua. Ja parin minuutin kuluttua puhelin soi ja meille ilmoitettiin, että yksi retkeilykeskuksen työntekijöistä on juuri tulossa Matkailuhotellin lähellä olevan kaupan luokse ja ottaa meidät kyytiin.

Kyyti ja me saavuimme samanaikaisesti kaupalle. Rinkat menivät - ihme kyllä - auton tavaratilaan. Jussi sanoi menevänsä harmaan hirvikoiran seuraksi takapenkille ja jätti minut viehättävän naiskuljettajan seuraksi etupenkille. Valittaen kysyin, että emme kai me kovin pahasti tuoksu, johon kuljettava vastasi, että hän on kyllä eri tuoksuihin tottunut. Takapenkillä harmaa hirvikoira oli kerran vilkaissut Jussia, vetänyt sieraintensa kautta tuoksua sisäänsä ja sen jälkeen mielenosoituksellisesti kääntänyt katseensa pois sekä katsonut sivuikkunasta ulos koko matkan ajan. Mutta tosimies ei asfaltilla kävele.

Seuraavana päivänä jäsenet olivat kipeät. Ja matkastamme Jussin vaimo kommentoi, että ette te ole vaeltaneet, te olette juosseet...

No, ehkä niin. Mutta seuraavalla kerralla pitää kompassin ja maaston kanssa olla tarkempi. Ja aurinkoisella ilmalla ei pidä toista kertaa mennä Saivaaran ohitse.

TH

Reitti alkaa Didnojakka-joen vartta itään.



















Jussi ensimmäisellä levähdyspaikalla Lättä-tunturin luoteisrinteellä. Takana Norjan vuoria.


















Didnojakka-joen vartta itään.






























Lounastauko alkamassa ylemmän Gakkurjakka-järven länsirannalla.




bajit Gieddin pohjoisrinteellä. Takana Didnojakka-järvi ja oikealla Lossujärvi.




Leiri Riimma-järven pohjoisrannalla.



















Jussi Pitsus-putouksen jyrkänteen reunalla.



















































Levähdys ennen Haltin huippua.





Jussi kirjaa numeron.




Haltilla vesi-, räntä- ja lumisateen vuorotellessa. Märkää.




Pitsusputouksen leirillä paistoi ilta-aurinko.




Kolmas vaelluspäivä. Takana Vuomakasjärvi ja välitavoitteena Meekonjärvi.




Painavan rinkan asetti mielellään kiven päälle niin, että sen sai siitä selkään kumartumatta.




Väsynyttä sammakkopersperktiiviä. Jussi kokkaamassa Kuonjarvaggissa, Kahperusvaarojen eteläpuolen laaksossa..