Tuulimyrskyssä Carrantouhillile

Oli vesisateinen aamu, lauantai 8. heinäkuuta vuonna 2000. Irlantilaiset itse sanovat, että maassa sataa vain kaksi kertaa viikossa – ensin neljä päivää ja sitten kolme päivää. Olimme menossa vaimoni Riitan kanssa tutkailemaan, olisiko nousu Irlannin korkeimmalle vuorelle, Carrantouhille, mahdollista. Carrantoihill on Lounais-Irlannissa, Kerryn alueella ja noin 30 kilometrin päässä Atlantin rannikosta. Lapset Henna-Riikka ja Antti olivat jääneet tutustumaan leirintäalueen lähellä olevaan kaupunkiin, Killarneyhin. Sateen kannalta varmasti viisas päätös. Itse odotimme, jatkuuko vesisade, muuttuuko se sumusateeksi vai alkaako kukaties aurinkokin pilkistää pilvien lomasta. Mahdollistaisiko sää vuorelle nousun?

Ajoimme Killerneystä valtatietä Loch Lein -järven pohjoispuolella. Sen luoteispäässä käännyimme pienelle tielle, joka pieneni entisestään jokaisen vastaan tulevan risteyksen jälkeen. Viimeisellä tienpätkällä auton sivupeilit piti kääntää kylkeä vasten, jotta vastaantulevan auton ohittaminen oli mahdollista. Puolen tunnin ajon jälkeen tulimme karttaan merkitylle parkkipaikalle, joka oli vaeltajia varten. Sen vieressä oli kyltti, joka kehotti maksamaan viisi puntaa parkkimaksua viereiseen taloon. Kävin maksun maksamassa.

Irlantilaisryhmä
samaan aikaan

Parkkipaikalle tuli myös viiden irlantilaismiehen ryhmä. Varmistin heiltä, olivatko myös he menossa Carrantouhillille, johon he vastasivat myöntävästi. Irlantilaisina he eivät pitäneet säätä ongelmana. Ryhmän johtajana oleva mies kertoi aiemminkin käyneensä Carrantouhillilla. Hämmästyneenä mies kysyin, aikooko myös vaimoni Riitta yrittää kiivetä vuorelle? Miehet lähtivät etenemään parkkipaikalta polkua pitkin lounaaseen. Itse lähdimme viitisen minuuttia heidän peräänsä. Lähtöpaikan korkeus merenpinnasta on 150 metriä.

Puolentoista kilometrin jälkeen edessä oli joki. Siinä oli vettä kohtuullisen vähän, joten sen ylittäminen kiviä pitkin ole helppoa. Miesryhmä oli juuri ennen meitä mennyt joen ylitse ja piti pientä taukoa. Me ohitimme heidät ja jatkoimme matkaa. Reitti seurasi Gaddagh-joen länsivartta. Edelleen puolentoista kilometrin jälkeen joki haarautui ja ylitimme läntisen haaran. Se tuli Lough Gouragn –järveltä ja itäinen haara Lough Gailli –järveltä. Ne olivat toisistaan Carrantouhillin juurella vajaan puolen kilometrin päässä toisistaan. Reitti kulkisi järvien välistä.

Polku teki jyrkän kaarron vasempaan eli itään ja pidin suunnistajana suuntaa vääränä. Niin jatkoimme suoraan kohti järvien välissä oleva aluetta. Perässämme tullut miesryhmä jatkoi polkua pitkin. Pian huomasin, että reitinvalintani oli väärä. Edessä oli kosteikkoa, jonka ylittäminen oli vaikeaa. En kuitenkaan halunnut enää palata polulle ja niin hypimme mättäältä mättäälle ja kohti edessä näkyvää vuoren Carrantouhillin rinteen rotkoa. Eteneminen oli hidasta ja kun viimein saavuimme uudelleen polulle ennen järviä, mies ryhmä oli muutaman sata metriä edellämme.

Järvien välinen alue oli hieno, vaikka satoikin vettä. Siinä reunustavien kivien suojassa pidimme pienen tauon. Olimme kävelleet vajaat nelisen kilometriä ja nousseet loivasti 350 metriin.

Rotkoa
ylös

Tauon jälkeen edessämme oli jyrkkä Carrantouhillin rotko, joka oli loivin ja ainoa karttaan polkuna merkitty reitti vuorelle. Sen molemmat reunat olivat niin jyrkkiä, että niiden kiipeäminen ei ollut mahdollista. Rotkon loivinta kohtaa pitkin virtasi myös puro, joka laski alapuolellamme läntiseen järveen. Nousua siinä tulisi puolen kilometrin matkalla 300 metriä. Varsin jyrkkä nousu.

Vettä satoi jatkuvasti. Rotkon kivat olivat liukkaita ja viimein totesimme, että paras tapa edetä on kulkea puron pohjalta. Virtaava vesi on puhdistanut kivet ja niin pito niiden päällä oli parempi kuin puron rantakivien. Ja kenkämmehän olivat jo valmiiksi märät. Puron vesi tunkeutui kenkiimme joka kerran nostaessamme jalkaamme vedestä ja astuessamme jälleen poron jonkin kiven päälle, vesi suorastaan suihkusi kengännauhojen rei’istä takaisin.

Miehet edellämme pitivät taukoa, mutta huomatessaan meidän lähestyvän, jatkoivat heti matkaansa. Miehet eivät edenneet kovin nopeasti, joten pidimme ylimääräisiä taukoja. Tuntui, että he eivät halunneet päästää meitä ohitseen – olihan seurassani ”heikkokuntoinen” nainen?

Vähän ennen rotkon loppumista vastaamme tuli kaksi irlantilaista poikaa. He olivat olleet varsinaisia aamuvirkkuja ja käyneet jo huipulla. Miesryhmää ei näkynyt ja keskustelimme poikien kanssa, mitä reittiä he olivat huipulla käyneet. He kehottivat meitä ottamaan rotkon rinteen loputtua riittävän jyrkästi oikealle, koska reitti – kartankin mukaan - tekisi lähes u-käännöksen.

Hetkeä myöhemmin rinne loppui ja olimme rotkon päällä eräänlaisessa länsi-itä –suuntaisessa satulassa. Etelään rinne laskeutui jyrkästi. Itään rinne nousi 150 metriä yläpuolellamme olevalle huipulle ja lännessä taas Carrantouhillille, joka oli vajaan kilometrin ja korkeudessa 300 metrin päässä. Sää oli sateinen ja sumuinen. Lisäksi tuuli kohtuullisen kovaa. Näkyvyys oli vain muutaman kymmenen metriä. Miesryhmää ei näkynyt eli siitä ei ulkomaalainen vaeltaja tukea nyt saisi. Otin kompassilla suunnan rotkon yläosasta Carrantouhillin huipulle ja sen mukaista polkua pitkin lähdimme kohti luodetta ja huippua. Kulku oli helpompaa kuin jyrkässä rotkossa, mutta tyyli yltyi. Hetken päästä polkuumme yhtyi toinen polku etelästä. Jotta takaisin tullessamme käännymme varmasti oikeasta polun risteyksestä, rakensin risteykseen puolisen metriä korkea kivikasan tunnistamista helpottamaan. Minua ei kiehtonut ajatus, että tuulisessa ja sateisessa, myös koleassa säässä, joutuisimme etsimään rotkon yläpään. Se olisi ainoa reittimme alas.

Viimein

Tuuli oli kova. Se puhalsi suoraan lännestä Atlantilta. Märät vaatteet liimautuivat ihoomme kiinni ja lepattivat paukkuen. Tuuli ei ollut kylmä, mutta se ei ollut lämminkään. Lämpimyys edellytti liikkumista.

Otimme valokuvat – vuorotellen molemmat huipulla ristin vieressä. Ja sopivasti kyykyssä tuuleen kallellaan, jotta pysyimme pystyssä. Yhteiskuvaa aikalaukaisimella emme ottaneet, koska sade – ja myös tuuli – olivat niin voimakkaat. Vaimoni vaihtoi kuivat sukat. Minä kiirehdin lähtöä, koska olin huolissani rotkon yläpään löytymisestä. Pelkäsin, että joudumme sitä etsimään.

Pian olimme paluumatkalla. Täysin läpimärkänä. Vaimoni huumori puhkesi jälleen kukkaansa hänen tokaistessaan: ”Ei tiedä lapseni, missä äiti on. Eikä äitini, missä lapsensa on”. Hetken päästä näin polunristeyksen, jossa oli rakentamani kivimerkki. Siitä käännyimme itään ja tuttu rotkon yläpää näkyi muutaman minuutin päästä edessämme. Menimme rotkon suojaan, jossa pidimme pienen tauon. Suklaa maistui hyvältä. Joimme myös vähän, vaikka varsinaisesti jano ei päässyt koleasta säästä johtuen yllättämään.

Alastulo on aina nousemista helpompaa. pitää vain muistaa varoa, että ei liukastu ja kaadu. Puron pohja tuntui edelleen parhaalta tavalta edetä.

Rotkon laskeuduttuamme ja edettyämme järvien väliin huomasimme miesryhmän laskeutuvan perässmme. Olimme siis jossakin vaiheessa Carrantouhillin päällä sumussa ohittaneet toisemme. Etenimme polkua pitkin ja jokien haarakohdan ylitys sujui helposti. Seuraava ja viimeinen ylitys olikin sitten vaikeampi. Joki meni syvässä uomassa ja koko aamupäivän jatkunut sade oli nostanut veden pintaa. Niin kivet eivät enää näkyneet joessa ja joudumme etsimään sopivaa ylityspaikkaa. Viimein se löytyi ja pääsimme turvallisesti yli. Jalkojen kastumisesta ei enää ollut väliä. Perässä tullut miesryhmä oli tavoittanut meidät ja tuli yli samasta paikkaa.

A peace
of cake!

Miesryhmän johtaja kysyi, olimmeko käyneet Carrantouhillin huipulla, johon vastasin myöntävästi. Hämmästyneenä mies kääntyi vielä vaimoni puoleen ja kysyi, kävitkö myös sinä siellä. Johon vaimoni vastasi ilkikurisesti: ”Yes - a piece of cake!” Mies kertoi, että he olivat notkon yläpäästä lähteneet liiaksi länteen ja joutuneet Carrantouhillin etelärinteelle. He olivat etsineet varsinaista huippua puolisen tuntia, ennen kuin löysivät sen. Itse mietin, että kyllä kompassista ja yösuunnistuskokemuksesta on aina oma hyötynsä.

Joen ylityksen jälkeen oli enää lyhyt matka autolle. Sitten vain lapset kyytiin mukaan Killarneysta ja pikaisesti leirintäalueen suihkuun.

Sade jatkui. Olimme huolissamme lapsiemme jaksamisesta ja niin esitimme, että pitäisiköhän laivalippujen päivämäärää muuttaa? Lapsemme innostuivat heti asiasta, ”Joo, kyllä! Pari-kolme päivää myöhemmäksi, niin ehdimme vielä käymään Kilkennyssä ja ehkä toistamiseen Dublinissa...”.

Irlannin lumoa.

TH

Jyrkkä rotko edessä.




















PIlvet olivat matalalla eikä solan vuorten huiput näkyneet..


























Vesisateessa - rotkossa ylöspäin.























Carrantouhillin huipulla - tuulessa ja sateessa.