Pysyköön suomalainen sotilas omassa maassaan
Eri aikakausina suomalainen sotilas on joutunut taistelemaan oman maansa rajojen ulkopuolella. Nämä retket eivät pääsääntöisesti ole olleet Suomen edun mukaista.
Ruotsin suurvalta-aikana suomalaisia sotilaita ja ratsumiehiä vietiin Eurooppaan Ruotsin politiikan sotilaalliseksi jatkoksi, Suomea suorastaan riistäen.
1600-luvun alkupuolella kolme viidestä Ruotsin ratsuväen sotilaasta oli suomalaisia, vaikka asukasmäärien suhde oli päinvastainen. Isovihan aikana Suomen parhaat voimat olivat Euroopassa ja oma puolustus jäi nostomiesten varaan.
SUOMEN SODASSA 1808–1809 Suomen upseeriston asenne sotaan oli hyvin kaksijakoinen. Toisaalta odotettiin Ruotsin apua, jota ei tullut, ja toisaalta odotettiin, että Venäjän avulla päästään Suomelle tuhoisasta Ruotsin vallasta eroon.
Sodan lopputuloksena syntyi Suomen suuriruhtinaskunta, joka sai kehittyä rauhassa koko seuraavan vuosisadan ajan. Laki kielsi suomalaisten joukkojen käyttämisen ulkomailla.
Palkkajoukoksi muodostettiin Suomen Kaarti, joka kahdesti toimi muualla, Puolassa 1831 ja Turkin sodassa 1877–78. Oolannin eli Krimin sodassa Pohjanlahdella jopa hylkeenpyytäjät kunnostautuivat englantilaisia vastaan.
Suomen maavoimille tuntuu olevan maailmalla käyttöä.
Ensimmäiseen maailmansotaan suurruhtinaskunnan suomalaiset eivät osallistuneet. Poikkeuksen tästä tekivät suomalaiset jääkärit, jotka taistelivat Saksan joukoissa Venäjän keisarikuntaa vastaan.
Suomalaisten omaehtoiset retket omien rajojen ylitse alkoivat Suomen itsenäistyttyä. Oikeistoaktivistit tekivät 1918–22 heimoretkiä Itä-Karjalaan, mutta Suomen poliittinen johto sanoutui niistä viisaasti irti. Retket olivat hyökkäyksellisiä ja ne epäonnistuivat täysin Viron vapaussotaa lukuun ottamatta.
Talvisodan jälkeen Suomi turvautui idän pelossa Saksaan ja aloitti sen kanssa läheisen yhteistyön. Suomi lähetti Saksaan SS-vapaaehtoispataljoonan toukokuussa 1941. Pataljoona oli Suomen diplomaattinen ele Saksalle, jolla haluttiin varmistaa Saksan tuki Suomelle idän uhkaa vastaan.
Saksalaiset vyöryivät Lappiin 1941 ja Suomi ylitti omaehtoisesti rajan itään ja Syvärille. Viisaasti Neuvostoliiton edut ymmärtäen Suomi jätti Muurmannin radan katkaisematta eikä myöskään hyökännyt Leningradiin. Heimoretket ja jatkosota ovat jääneet historiaan Suomen aggressiivisina hyökkäysretkinä.
SOTIEN JÄLKEEN Suomi osallistui YK:n rauhanturvaoperaatioihin, jotka kuitenkin 2000-luvun alussa irtaantuivat rauhanturvaamisesta. Varsinkin Afganistanin Nato-johtoisessa operaatiossa Suomesta tuli sodan osapuoli Yhdysvaltojen rinnalla. Suomen Afganistanin osasto oli Suomen diplomaattinen ele Yhdysvalloille, jolla halutaan varmistaa Yhdysvaltojen tuki Suomelle idän uhkaa vastaan. Lännen ja Yhdysvaltojen kanssa on myös järjestetty yhteisiä sotaharjoituksia.
Neuvostoliiton miehittäessä Afganistania (1979–1989) Suomen suomettunut ystävyys Neuvostoliiton kanssa ei edellyttänyt suomalaisten joukkojen lähettämistä Afganistaniin. Yhteiset sotaharjoitukset saatiin myös estettyä.
Suomen maavoimille tuntuu olevan maailmalla käyttöä. Kysymyksen ydin on se, että Nato tarvitsee Suomen maajoukkoja Baltiaan. Yhdysvallat puolestaan – kuten Saksa 1941 – tarvitsee Suomen satamia ja lentokenttiä.
Pohjois-Euroopassa vallitsee tasapaino. Suomen itäraja on ollut rauhallinen 80 viime vuotta. Edellinen yhtä pitkä rauhanjakso menee suuriruhtinaskunnan aikaan. Molemmat ovat aikakausia, jolloin Suomen ja idän viralliset suhteet ovat olleet hyvät.
Historian näkökulmasta parasta on, että Suomen omat joukot pysyvät omassa maassa sekä mahdollistavat poliittisen reagoinnin eri tilanteisiin, myös sotilaallisesti rajattuihin optioihin. Meillä on kyllä ottajia.