Majuri Kinnunen, asekätkijä

Syksyllä 1944 jatkosodan jälkeen Suomi pelkäsi Neuvostoliiton miehitystä. Tätä uhkaa vastaan pääesikunta aloitti salaisen, hajautetun asekätkentäoperaation, johon arvioidaan osallistuneen 5 000 – 10 000 suomalaista. Yksi heistä oli Suolahdessa toiminut reservin vääpeli Jalmari Kinnunen, joka sai määräyksen kuljettaa – majurin univormuun pukeutuneena – asejunia ja -vaunuja erikseen määrättyihin kohteisiin. Asekätkennän paljastuttua lähes 2500 kätkijää kuulusteltiin ja 1488 sai tuomion takautuvasti säädetyn lain pohjalta. Julkista kiitosta asekätkijät saivat vasta 1992 puolustusministeri Elisabeth Rehnin esittäessä heille kiitoksensa.

Liittoutuneiden Suomeen sijoitettu valvontakomissio edellytti Suomen armeijan aseiden sijoittamista muutamaan suureen keskusvarastoon. Tämän tarkoituksena oli estää hajautetun ja tehokkaan Suomen reservin liikekannallepano. Suomen pääesikunta halusi kuitenkin varautua miehitykseen ja aloitti salaisen operaation aseiden hajasijoittamiseksi eri puolille Suomea. Operaation suunnittelivat ja sitä johtivat everstiluutnantti Usko Sakari Haahti ja hänen esimiehensä, operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä. Haahdin alkuperäisen suunnitelman tavoitteena oli sissisodan mahdollistaminen miehittäjää vastaan, mutta Nihtilän vaatimuksesta tavoitetta laajennettiin niin, että se mahdollistaisi armeijan täysimittaisen liikekannallepanon ja sen suojaamisen. Haahdin lähiapulaisina suunnittelussa olivat majurit Reino Lukkari ja Reino Arimo.

Hajasijoituksessa valtaosaan eri suojeluskuntapiirejä muodostettiin omat, noin 900 sotilaan pataljoonat. Nykyisin arvioidaan, että varusteita kätkettiin yhteensä 35 000 sotilaalle. Suojeluskuntapiireissä johdossa oli paikalliset olosuhteet tuntevia upseereita, yleensä majureita tai everstiluutnantteja, joilla oli apunaan kaukopartio- ja sissitehtävissä kunnostautuneita sotilaita. Asekätkentä toteutettiin alkaen 23. syyskuuta ja päättyen samana päivänä, jolloin Suomen sodan ajan armeijan piti olla kotiutettuna, 5. joulukuuta 1944.

Salaisen hajasijoittamisen mahdollisti se, että jatkosodan kotiutettavilla joukoilla oli runsaasti ”kirjanpitoon merkitsemätöntä”, esimerkiksi sotasaaliina saatua, aseistusta ja muuta materiaalia. Toiseksi Lapin sotaan lähetettiin sotamateriaalia enemmän kuin joukot sitä tarvitsivat ja tästä materiaalista lähes puolet jäi Oulun ympäristöön ja toimitettavaksi muihin suojeluskuntapiireihin etelässä.

Alkuperäinen aseiden hajasijoitussuunnitelma laajeni nopeasti muihin sotatarvikkeisiin ja erillisten, esimerkiksi pioneeri-, viestintä- ja lääkintävarastojen muodostamiseen. Osaan kätköpaikoista rakennettiin komentopaikkoja, joihin oli kiinteät puhelinyhteydet. Kevyitä, sissitoimintaan hyvin sopivia, ns. kyynelradioita ja kenttäradioita pyrittiin toimittamaan 4 – 8 radiota kutakin piiriä kohden. Tiedustelupuolella rakennettiin kuriiripostijärjestelmä, jonka avulla muutamassa päivässä saatiin viestit esimerkiksi Helsingistä Rovaniemelle tai Vaasasta Joensuuhun.

Haahti vertasi aseiden hajavarastointijärjestelmää muurahaispesään: jos pesään sohaisee yhteen paikkaan, alkaa koko pesässä kuhina. Eli jos vihollinen tunkeutuu Suomeen, alkaa vastarinta samanaikaisesti kaikkialla.

Majuri Kinnunen

Kinnulalainen kersantti Jalmari Kinnunen oli palvellut talvisodassa 9./JR25:ssä joukkueenjohtajana sekä jatkosodassa ylikersanttina Kevyen osasto 10:n esikuntavääpelinä mm. Kuhmon, Petroskoin ja Syvärin taisteluissa. Heinäkuussa 1942 Kevyt osasto 10 lakkautettiin ja vääpeli Kinnunen määrättiin Sisä-Suomen suojeluskuntapiirin alisotaohjaajaksi – tehtävään, jossa hän oli ollut välirauhan viimeiset kuukaudet. Myöhemmin Kinnusen tehtäviin kuului myös Suolahden suojeluskuntapiirin keskusvaraston hoito.

Syyskuun lopulla 1944 Kinnunen sai käskyn, jonka mukaan hänen piti iltayön hämärässä kiivetä Suolahden Opiston palotikkaita ylös talon toiseen kerrokseen, mennä ikkunasta sisälle ja toimia pöydällä olevien ohjeiden mukaan. Ohjeissa Kinnunen määrättiin hakemaan juna tai junia sekä jättämään vaunuja eri asemilla oleville, erikseen mainituille yhteysmiehille. Ohjeiden vieressä oli junien kuljettamiseen tarvittavat asiakirjat sekä pöydän vieressä sängyllä Kinnusen kokoa oleva sotilaspuku, jonka kauluksessa kiilsivät majurin arvomerkit. Tämä puku takasi sen, että asemapäälliköt eivät tekisi majuri Kinnuselle hankalia kysymyksiä.

Saamiensa ohjeiden mukaisesti Kinnunen matkusti pohjoiseen, otti junan komentoonsa ja jätti vaunuja eri asemille, joista vaunujen sisältö siirrettiin kuorma-autoilla eteenpäin. Pääasiallinen toiminta-alue oli pohjoinen Keski-Suomi. Asekuljetuksia meni myös Kinnusen lähipiiriin ja öisin kuorma-autot toivat aselasteja Kinnulaan, Kinnusen veljen tilalle, alueen sahoille, Saarijärven sankarihautaan, Kivijärvelle, jne.

Asekätkennän paljastuminen

Aseiden hajasijoitustoiminta paljastui kokonaisuudessaan toukokuussa 1945, kun vasemmistolainen kaukopartiomies Lauri Kumpulainen kertoi kätköistä Valvontakomission Oulun toimistoon. Aluksi valvontakomissio huolestui asekätkennästä, mutta kun sille selvisi, että kyse oli Suomen virallisen armeijan toimista – eikä esimerkiksi äärioikeiston asekätköistä – se katsoi toiminnan olevan normaalia maan armeijan varautumista tulevaan ja menetti mielenkiintonsa asiaan.

Sotien jälkeen suomalainen äärivasemmisto, joka sotavuosina oli ollut täysin paitsiossa, pääsi monille merkittäville paikoille suomalaisessa yhteiskunnassa. Keskeinen organisaatio oli Valtiollinen poliisi. Vuoden 1945 alusta uudeksi sisäministeriksi nimitettiin SKDL:n Yrjö Leino, jonka johdolla Valpo muuttui kommunistien johtamaksi. Joka kymmenes uuden Valpon työntekijöistä ja kolmannes sen uusista johtohenkilöistä oli aiemmin saanut tuomion joko maan- tai valtionpetoksesta. Huhtikuun 1945 jälkeen Valpon palvelukseen otettiin lisäksi noin 80 uutta työntekijää, joilla kaikilla oli takanaan rikoksista saatu vankeustuomio. Valpon asekätkentätutkimusten tavoitteena oli syrjäyttää upseeristoa armeijan johdosta sekä edistää vallankumousta ja -kaappausta Suomessa. Valpon toimintaa vaikeutti se, että se jäi Suomessa yksittäiseksi kommunistiseksi saarekkeeksi, joka ei saanut tukea toiminnalleen oikeuslaitoksesta tai virkakoneistosta. Lisäksi Valpon johtaja vaihtui kommunistien sisäisten riitojen vuoksi useasti.

Taannehtiva erikoislaki

Asekätkentä toteutettiin Päämajan määräyksestä sekä sen johdolla ja monet mukana olleista olivat toimineet vapaaehtoisuuden sijaan saamansa käskyn pohjalta. Asekätkentää voidaan kuitenkin selvästi pitää Moskovan välirauhansopimuksen vastaisena, vaikka Suomen lainsäädännössä ei ollut lakia, jonka pohjalta syytteet olisi voitu pidätettyjä vastaan nostaa. Elokuussa 1946, pohjoismaisen oikeuskäytännön vastaisesti laadittiin taannehtivasti erikoislaki, jonka pohjalta syytteet nostettiin. Laki oli ”aseellisen toiminnan luvattoman valmistelun rankaisemisesta eräissä tapauksissa”. Pidätettyinä oli ainakin 2349 suomalaista: kahdeksan kenraalia, 205 esiupseeria majurista ylöspäin, 289 kapteenia, 398 luutnanttia ja vänrikkiä, 959 aliupseeria sekä 490 miehistö- tai siviilijäsentä sekä yhdeksän naista. Nuorin syytetyistä oli 16-vuotias, vanhin 78. Kuulusteltujen ikäjakauma oli 12 – 87 vuotta.

Seurauksena oli Pohjoismaiden laajin oikeuskäsittely, jossa tuomittiin 1 488 asekätkijää. Aseiden hajasijoitusta johtanut Haahti sai kuuden vuoden ja Nihtilä viiden vuoden kuritushuonetuomion. Asian käsittely päättyi lopullisesti vasta 15. maaliskuuta 1950, jolloin korkein oikeus vielä kovensi 698 kätkijän tuomiota. Yhteenlaskettujen rangaistusten pituus nousi 400 vuoteen. Valtaosa rangaistuksista annettiin ehdollisina.

Kinnusen kuulustelut

Vääpeli Kinnusta kuulusteltiin ensimmäisen kerran 4. maaliskuuta 1946 Kinnulassa. Huhtikuussa 1946 Valtiollinen poliisi Valpo pidätti hänet epäiltynä osallistumisesta asekätkentään. Kinnunen oli Sörnäisten vankilassa tutkintavankeudessa 22.4. – 28.5.1946. Kuulustelut olivat väkivaltaisia: oli hakkaamista, ”lattiaan lyömistä”, aseella uhkaamista. Valpon kuulusteluissa kuoli eri syistä 30 epäiltyä. Viimeinen heistä oli Mannerheim-ristin ritari, lentomestari Urho Lehtovaara. Virallisen selvityksen mukaan hän kuoli ”oman käden kautta kuulustelijansa virka-aseen aiheuttamaan ampumahaavaan” 15. tammikuuta 1949.

Kinnusen kuulusteluissa Valpon lähtökohta oli aseiden varastointi Kinnulaan ja sen lähikuntiin. Kuulustelijoita kiinnosti Kinnusen toiminta Suolahden suojeluskuntapiirin varastohoitajana – junakuljetukset eivät Valpon pöytäkirjojen mukaan tule kuulusteluissa esille.

Pöytäkirjojen mukaan Kinnunen vakuutti, että oli ensimmäisen kerran kuullut koko asekätkennästä vasta silloin, kun siitä julkisesti radiossa kerrottiin. Hänen toimiessaan Suolahden suojeluskuntapiirin keskusvaraston hoitajana ei mainitusta varastosta toimitettu tavaraa tavanomaisen kirjanpidon ohitse eikä hän myöskään ollut havainnut mitään hämäräperäisiä lähetyksiä varaston yhteydessä. Hän ei ollut myöskään toimittanut mitään tavaraa Kinnulaan sotilaspiirin autoilla, paitsi joulun alla 1944 oli vienyt kotiutettujen miesten varusteita Kinnulaan ja Kivijärvelle.

Kuulustelut keskittyivät etenkin Suolahteen Oulusta Tuiran asemalta lähetettyyn 1500 kilon sotilastavaralähetykseen. Kinnunen vastasi, että ei kyseistä lähetystä ollut vastaanottanut eikä tuntenut sen lähettäjäksi merkittyä luutnantti Honkaniemeä. Kinnunen ei siis ollut kyseistä lähetystä vastaanottamassa – sen sijaan hän on ilmeisesti ollut sitä Oulusta Suolahteen tuomassa.

Valpon kuulustelupöytäkirjat ovat tökeröä, virheellistä ja usein vaikeasti ymmärrettävää suomenkieltä. Yksittäisenä esimerkkinä voidaan todeta, että kuulustelijan tarkoittaessa itseään hän käyttää systemaattisesti lyhennettä ”kva”, ja kun hän tarkoittaa kuulusteltavaa, lyhenne on ”kja”.

Minkäänlaisia ristikuulustelun tuloksia ei pöytäkirjoista ilmene. Kerrotaan, että osa kuulustelijoista ei pystynyt kirjoittamaan edes kuulustelupöytäkirjaa, vaan sen kirjoittivat kuulusteltavat itse. Näillä taas oli taito kirjoittaa pöytäkirjat niin, että vähäpätöisiä asioita painotettiin ja tärkeät sivuutettiin vähäpätöisinä – tai jätettiin kokonaan pois. Pöytäkirjoja kertyi 45 000 liuskaa.

Mahdollisesti Kinnusen junakuljetuksistakin on Valpolla ollut jotakin tietoa. Yleensä asekätkennästä epäillyt ”maakunnan miehet” olivat tutkintovankeudessa oman alueensa lääninvankilassa tai poliisilaitosten selleissä, mutta Kinnunen vietiin Helsingin vankilaan, Sörkkään, jossa tutkintovankeudessa olivat asekätkentää johtaneet korkeammat upseerit. Tätä ryhmää kutsuttiin ”Sörnäisten yleisesikunnaksi”.

Viimeisen kerran Kinnusta kuulusteltiin 27. heinäkuuta Kinnulassa, minkä jälkeen hänet todettiin syyttömäksi asekätkentään ja vapautettiin. Pojalleen, rakennusmestari Jouko Kinnuselle hän kuitenkin tunnusti olleensa osallisena kaikissa niissä asioissa, joita kuulusteluissa tuli esille. Joulukuussa 1968 asekätkijä majuri Kinnunen ylennettiin ylivääpeliksi.

Pohjoisen Keski-Suomen asekätkijät olivat sopineet, että kätköasioista ei puhuta. Ja niin Kinnunen ei puhunut. Pitkään oli vallalla käsitys, että pohjoisessa Keski-Suomessa asekätköjä ei ole ollut olenkaan. Sittemmin, etenkin Mikko Porvalin keräämien tietojen mukaan kätköjä on ollut Saarijärvellä, Kannonkoskella, Karstulassa, Kinnulassa, Kivijärvellä, Vesannolla, Sumiaisissa, Pylkönmäellä, Pihtiputaalla, Konnevedellä ja Konginkankaalla. Kaikkiaan kätköjä on Pohjoisessa Keski-Suomessa ollut 60, kun yleensä sotilaspiiriä kohti on ollut 40 – 50 kätköä. Kaikkiaan asekätköjä virallisesti löydettiin 1311. Keski-Suomen viimeisin kätkö on löydetty vuonna 2006, Viitasaaren sankarihaudasta.

Asekätkennän merkitys ja alueellinen puolustusjärjestelmä

Keskustelua on herättänyt se, toimiko asekätkennän ilmiantaja Kumpulainen yksin tavoitteenaan henkilökohtainen hyöty, vai oliko hänet värvätty paljastamaan asekätkentä – kaukopartiomiehenä hän oli luotettava, mutta vasemmistolaisena sopiva tekemään tarkoitushakuisen paljastuksen. Jos asekätkentä ei olisi paljastunut, siitä ei olisi ollut hyötyä. Asekätkennän paljastuminen oli joka tapauksessa selkeä viesti siitä, että Suomi oli varautunut miehitykseen.

Arvo ”Poika” Tuomisen mukaan Neuvostoliitto suunnitteli Suomen miehittämistä, mutta luopui siitä asekätkennän paljastuttua. Stalinin keskeisin toiminnan päämäärä oli Keski-Euroopassa eikä hän halunnut ”jääräpäisten” suomalaisten kanssa konfliktia, joka olisi haitannut tärkeämpiä tavoitteita.

Nihtilän tavoite aseiden hajasijoittamisessa oli armeijan liikekannallepanon suojaaminen ja alueellisen vastarinnan aloittaminen miehittäjää vastaan. Jo sotavuosina Nihtilä oli pyrkinyt luomaan rintamalinjojen taakse erityisiä sissiosastoja. Hän näki, että vihollisen joukoilla oli usein kymmenien, jopa yli sadankin kilometrin korpimatka ennekuin ne olivat kosketuksissa suomalaisiin joukkoihin. Sissiosastojen tehtävä olisi ollut kuluttaa hyökkääviä joukkoja jo vihollisen puolella ja näin pakottaneet sitä keventämään hyökkäyskärkeään sivustojaan suojatakseen. Kun tämä kuvio siirretään kokonaan Suomen omalle alueelle, ollaan lähellä ns. alueellista puolustusjärjestelmää.

Niin vuonna 1956 Nihtilä kaavaili Suomen alueellista puolustusjärjestelmää, johon Suomessa siirryttiin 1960-luvulla. Siinä ylivoimaista vihollista, joka parhaimmillaan pääsisi tunkeutumaan jopa satojen kilometrien syvyyteen Suomen alueelle, kulutettaisiin sivustoilta tulevilla hyvin johdetuilla hyökkäyksillä. Tällöin vihollinen joutuisi tukeutumaan suhteellisen vähiin hyökkäyskiilaan perustamiinsa puolustusryhmittymiin sekä kärsisi samalla merkittävistä huoltovaikeuksista, mikä mahdollistaisi vihollisen voimien lyömisen.

Sotakorkeakoulussa valmistui vuona 1967 asekätkentää operaationa yksityiskohtaisesti käsittelevä diplomityö, joka perustui pitkälti everstiluutnantti Haahdin haastatteluihin. Tämä työ valmistuttuaan suljettiin sinetöityyn kirjekuoreen ja määrättiin salaiseksi seuraavien 25 vuoden ajaksi. Työn tekijäkin, eversti Martti Keskitalo, sai oman version työstään vasta 1992. Salaaminen ei johtunut poliittisesta häveliäisyydestä vaan siitä, että asekätkennän organisaatio oli suora malli Suomen 1960-luvulla käyttöön ottamaan alueelliseen puolustusjärjestelmään. Asekätkennän organisaation paljastaminen olisi paljastanut ulkovalloille Suomen puolustusjärjestelmän ytimet. Asekätkennän organisaatio on siis ollut eräänlainen kokeilu alueelliselle puolustusjärjestelmälle, jonka perusta siitä myöhemmin tuli.

Keskitalolla on oma henkilökohtainen kopio diplomityöstään ja toinen on tallennettuna Kansallisarkistoon – molemmista kuitenkin puuttuvat edelleen liitetiedostot, joihin on merkitty Etelä-Suomen asekätkennässä rakennettuja eri komentopaikkoja sekä Pirkka-Hämeen sotatarvikekätköjä.