Onko kansalaisten ääni demokratian lähtökohta?

Kyllä tämä eurooppalaisen ja suomalaisen demokratian tila vähän huolestuttava on. Se oli vuonna 1993, jolloin sosialidemokraatit järjestivät kaikille avoimen esivaalin presidenttiehdokkaasta. Siinä Ahtisaari voitti Sorsan. Tämä oli edellisen vuosituhannen puolella. Seuraavissa vaaleissa sitten demarijohto onnistui vaihtamaan Ahtisaaren Haloseen.

Viime vaaleissa Keskusta ei toiminut ennen ehdokasasettelua voimassa olleiden sääntöjensä mukaisesti. Keskusta meni niin pitkälle, että se muutti sääntöjään, jotta aiemmin säännöissä ollutta esivaalia ei tarvitse järjestää. Sääntöjä muutettiin niin, että ehdokkuus edellyttää kolmen piirijärjestön tai 20 paikallisjärjestön tukea. Tällä estettiin Väyrysen pääsy ehdokkaaksi ja varmistettiin Rehnin ehdokkuus.

Kokoomusjohto ei halunnut käyttää sääntöjensä mahdollisuutta jäsenäänestykseen, vaan puolueen johto (”diktatoorisesti”, ilmaus Ilaskiven) nimitti vastoin suoraa kansanvaltaa edustavan eduskuntaryhmänsä tahdon vastaisesti Stubbin ehdokkaaksi. Ehdokkuus vahvistettiin Kokoomuksen ylimääräisessä puoluekokouksessa.

Molemmilla, sekä Keskustalla että Kokoomuksella on ollut taktiikkaansa valitessaan tarkoituksena estää jonkun toisen kuin puolueen johdolle mieleisen ehdokkaan valinta. Keskusta halusi estää Väyrysen ja Kokoomus Häkkäsen ehdokkuuden.

Väyrynen pyrki vielä ehdokkaaksi keräämällä kannattajalippuja. Niistä osa kuitenkin katosi viime metreillä eikä kadonneiden määrästä ole tietoa? Vaalien ja kansanvallan uskottavuus olisi edellyttänyt, että niiden kohtalo olisi selvitetty. Nyt asiasta jää ikävä loppukaiku, jota mahdollisesti halutaan jossakin yhteydessä käyttää tarkoitushakuisesti Suomea vastaan.

Yksi varsin merkittävä asia oli se, että Natosta ei järjestetty luvattua kansanäänestystä. Nyt se virallisesti sivuutettiin epäselväksi jääneellä tuhannen vastaajan internetkyselyllä, mikä ei kuitenkaan ole minkäänlainen kansanäänestyksen vaihtoehto. Tämänkin vaara on siinä, että sitä saatetaan käyttää tarkoitushakuisesti Suomea vastaan.

Vähän mietityttää myös esillä ollut EU:n parlamenttitoiminta, jossa nyt vastoin aiempia EU:n periaatteita osa parlamenttiryhmistä jätettiin valiokuntien puheenjohtajuuksien ulkopuolelle kokonaan. Suomessa asia on helppo perustella sillä, että kohderyhmä oli äärioikeisto. Mutta tällä rakennetaan voimakkaita rintamalinjoja, mikä ei välttämättä ole viisasta. Tosin se saa myös ajattelemaan, että varsinkin Kokoomuksen ja RKP:n mepit halusivat tällä osoittaa, että he eivät edusta äärioikeistolaisuutta – Suomellahan ei aiemmin ole historiassaan ollut yhtä oikeistolaista hallitusta kuin juuri nyt?

Merkittävä on EU:n pyrkimys internetin verkkoinformaation ja sosiaalisen median alustojen säätelemiseen. Tämäkin on helppo perustella äärioikeiston uhalla, mutta se ei ole länsimaisen sananvapauskäsityksen mukaista. Ei ole monta vuotta, kun meillä kauhisteltiin Kiinaa ja Venäjää, jotka pyrkivät sensuroimaan internettiä. – Huomattavaa on, että kylmän sodan aikana Länsi-Eurooppa salli kommunistien toiminnan, vaikka sen uhka on varmasti ollut nykyistä äärioikeistoa suurempi? Tämä on yksi vahvoista perusteista länsimaisen järjestelmän toimivuudesta.

Tutkimuksen puolella hämmästyttää, mistä tulee tarve sensuroida tutkimusta? Näkyvimpänä tästä on ollut holokaustin kieltäminen. Mistä tähän tulee tarve? Ei kai holokaustin kieltäminen ole ollut Suomessa ongelma?

Holokaustia suurempi kysymys on se, että nyt ollaan muuttamassa Suomen Akatemiaa koskevaa lakia. Siihen esitetään muutos, jonka mukaan Akatemian toiminta ei saa olla ristiriidassa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Näinkö meillä murennetaan akateemisen tutkimuksen vapautta?

Vaikea on lisäksi käsittää, että eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen painostettiin eroamaan itärajan tilannetta koskevasta kommentistaan. Onko Suomessa todella näin, että ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja ei saa tuoda esiin itärajan sulkemisen mukanaan tuomia ongelmia? Eikö niiden esille otto nimenomaan kuulu valiokunnan puheenjohtajan tehtäviin?

Suomen ilmapiiri on nyt tunkkainen, etten sanoisi suomettuneen tunkkainen. Tämä ilmiö on myös tiedotusvälineissä: Jos haluaa kokonaisvaltaisen kuvan maailman tapahtumista, on seurattava kotimaisten välineiden lisäksi myös ulkomaisia välineitä. Itse pyrin seuraavaan Frankfurter Allgemeinea, Le Mondea, Guardiania, Independentiä, Washington Postia ja New York Timesia – tosin aika on rajallinen ja seuranta hajanaista. Oma lisänsä on suomalainen vaihtoehtomedia, jossa on kohtuullisen hyviä käännöksiä länsimaisista lehdistä. Ukrainan tilanteessa yksi parhaita lähteitä on paikallinen englanninkielinen Kyiv Independent.

1930-luvulla sentralismi sai suosiota, koska esille nousseita ongelmia ei pystytty demokratian keinoin ratkomaan. Nyt ajankohtainen pelko on se, että maailmanlaajuinen päätöksenteko keskittyy Trumpille ja Putinille ohitse kansainvälisten yhteisten instituutioiden. Tosin se voi olla ainoa mahdollinen tie rauhaan?

Kansanvalta on loppupelissä hyvin vakava asia ja vallinneen länsimaisen elämäntavan peruslähtökohta. Euroopalla on kuitenkin historiassaan vahvat niin desentralismin kuin sentralismin hallintotavat. Ne molemmat ovat olleet vahvasti esillä ja hallinneet vuoron perään tai samaankin aikaan eri alueilla. Ero niiden välillä on usein pieni ja luisuiminen desentralismista sentralismiin voi olla huomaamatonta, etenkin nyt EU:ssa. Siksi kansanvallan ja sanan- sekä tutkimuksen vapauden periaatteista on pidettävä Euroopassa huolellisesti kiinni.