Idästä on hyökätty Suomeen 30 kertaa – Suomen alueelta itään lähes 40

Historian näkökulmasta Itämeri on ollut keskeinen tekijä, jonka hallitsemisesta on käyty eri alueiden välistä kilpailua. Suomen historian sodat ja merkittävät muutosvaiheet ovat liittyneet Keski- ja Pohjois-Euroopan konflikteihin ja valtapolitiikkaan. Keskeinen kysymys on vahvojen toimijoiden, tanskalaisten, saksalaisten, ruotsalaisten ja venäläisten sekä englantilaisten valtapyrkimykset Itämeren alueella.

Tanskan ja Saksalaisen ritarikunnan aika (800-1250-1560)

Tanska järjestäytyi valtiollisesti 800-luvulla ja hallitsi Juutinrauman kauppaväylän ansiosta Itämeren kauppaa (800-1250) Suomenlahdelle ja Novgorodiin saakka. Skåne kului tuolloin Tanskalle. Vuonna 1219 Tanska valloitti nykyisen Pohjois-Viron. Tanskan valta ajoittuu myös viikinkien valta-aikaan 700-1000-luvuille (835-950).

Toinen merkittävä tekijä oli katolinen kirkko. Vallanhalussaan se antoi bullat ristiretkiin Itämeren alueille. Tämä on merkittävä Suomen ulkopuolella tehty sopimus, joka vaikutti nykyisen Suomen alueen tilanteeseen. Huomattavaa on, että Tanska teki ensimmäisen ristiretken Suomeen (1187) ja vasta sen jälkeen Baltiaan (1198). Ristiretkeläiset ja kiertelevät ryövärit hyökkäilivät pakanoita ja Baltian vauraita kaupunkeja vastaan.

1200-luvulla Saksalainen ritarikunta vahvisti asemaansa sekä valloitti Kuurinmaata ja Baltiaa. Saksalainen kalpaveljien ritarikunta hallitsi nykyistä Baltiaa 1560-luvulle asti. Samaan aikaan nouseva kaupan valtatekijä Hansaliitto alkoi kuljettaa kauppatavaroita Juutinrauman sijaan jokia pitkin Tanskan ohitse – Lyypekin ja Hampurin välillä. Hansa oli Pohjoiseurooppalaisten kaupunkien kauppiaiden liitto, joka hallitsi Itämeren kauppaa 1200-1400 luvuilla – aina Lontoosta Novgorodiin saakka. Se käytti kauppansa edistämiseen myös sotilaallista voimaa.

Baltian rannikon ohella Ahvenanmaa ja Suomenniemen etelärannikko olivat lännen ja idän merenkäynnille keskeisiä.

Laatokan kaakkoispuolella oli kauppatasavalta Novgorod (750-, tunnetaan lähteissä vuodesta 859-). Novgorod johti idän taistelua viikinkejä, ruotsalaisia ja saksalaisia vastaan. Pääosa idän ja Länsi-Euroopan välisestä kaupasta (suola, turkikset, nahat) kulki Novgorodin kautta, vaikka Novgorod ei varsinaisesti ollut Hansan jäsen.

Karjala tunnetaan (600-luvulta lähtien) lännen ja idän välisenä, suomensukuisen heimon asuttamana rajamaana. Viipuri on ollut karjalaisten linnoitettu varasto- ja kauppapaikka jo Viikinkiaikana. Karjalan asema suomalaisten heimojen tapaan on tuolloin ollut varsin itsenäinen ja se on taistellut niin länttä kuin itääkin vastaan.

Ruotsi alkaa vallata alueita Itämereltä 1100-luvulla. Ruotsalainen asutus leviää Ahvenanmaalle 1100-luvun lopulla ja määrätietoisesti Suomen rannikolle 1200-luvulla. Ristiretket Ruotsi teki Suomeen 1249 hämäläisiä vastaan ja 1293 Viipuriin karjalaisia vastaan. Erikskronikan mukaan Suomen ”maa miehitettiin kristityillä”. Suomen puolustus on ollut vahvaa. Pori-Jämsä-Joensuu -linjan eteläpuolella on ollut nimistön perusteella 165 linnavuorta tai -mäkeä. Niiden olemassaolo osoittaa, että alueiden yhtistoiminta on ollut tehokasta ja järjestäytynyttä. Linnavuoret ovat olleet nimenomaan pakolinnoja, joihin väestö on hyökkäyksen tullessa siirtynyt turvaan.

Ruotsin laajentumista Suomeen kuvastavat hyvin Ruotsin rakentamat linnat: Turun linna 1280, Viipurin linna 1293, Kastelholma 1300 ja Hämeenlinna 1308. Linnat vahvistivat Ruotsin valtaa Suomenniemellä. Linnat olivat ensisijaisesti miehityslinnoja, jotka vahvistivat Ruotsin valtaa alueella, mutta hillitsivät myös idästä tulevia hyökkäyksiä.

Käytettävissä olevien tietojen mukaan Ruotsin alueelta on hyökätty (300-1323) Suomeen eniten, 12 kertaa. Käytännössä samassa lukemassa on Novgorod, jonka hyökkäyksiä tunnetaan 11. Ensimmäinen tunnettu retki on vuodelta 1042. Parahiten tunnetaan 1227 retki, jonka Novgorod teki sen jälkeen, kun Turun piispa oli kieltänyt kaupankäynnin venäläisten kanssa.

Suomen alueelta on Novgrodiin hyökätty niin ikään 11 kertaa. Suomen sotatoimia ruotsalaisia vastaan tunnetaan seitsemän. Niistä noin puolet on ollut kapinoita Ruotsia vastaan ja puolet ryöstöretkiä Ruotsin alueille. Tunnetuimmat kapinat ovat vuosilta 1229 ja 1237. – Karjalaiset hyökkäsivät tiettävästi ruotsalaisten ajan ”pääkaupunkiin” Sigtunaan 1187 ja tuhosivat sen perusteellisesti. Hyökkäyksen jälkeen perustettiin Tukholma, jonka ensimmäisen rakennelmat olivat saaristolinnoituksia.

Ajalle tyypillisiä olivat myös Saksan, Baltian, Tanskan, Norjan ja suomalaisheimojen väliset taistelut. Suomalaisheimot taistelivat myös keskenään. Lännestä hyökkäyksiä Suomen alueelle on ollut kymmenkunta, joista merkittävimpinä Tanskan kolme ristiretkeä.

Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Viipurin linnasta ympäristöineen tuli virallisesti Ruotsin valtakunnan osa. Raja määritti, mihin asti suomalainen uudisasutus oli itään levinnyt ja sen tarkoitus oli rauhoittaa rajatilanne.

Rajalinja lähti Viipurinlahden pohjukasta kohti luodetta ja nykyistä Kuopiota, josta edelleen ”mereen pohjoisessa”.

Ruotsin valta vakiintuu Suomessa (1323-1500-1595)

Hansa, Puola, Tanska, Ruotsi ja Venäjä kävivät kamppailua Itämeren ja Baltian herruudesta 1400-luvulla. Itämeren tilanne kärjistyi edelleen 1500-luvun alussa, kun Saksalaisen Ritarikunnan hajoaminen Baltiassa synnytti alueelle valtatyhjiön. Hansan Novgorodin kauppa väheni voimakkaasti ja toiseksi hollantilaiset ja englantilaiset vahvistivat asemiaan Pohjanmeren kaupassa. Itämeren kauppa siirtyi Tanskan ja Ruotsin käsiin.

Hyökkäykset Suomen ja idän välillä jatkuivat. Syynä väkivaltaisuksiin oli se, että Ruotsin suosima (suomalais)savolainen uudisasutus levisi rajan yli itään.

Ruotsi rakensi aiempien linnojen lisäksi Raaseporin linnan 1378 (Raaseporin linnan paikalla on saattanut olla Saksalaisen ritarikunnan rakentama linnoitus jo 1200-luvun lopulla), Olavinlinnan 1475 ja Oulun linnan 1590. Näistä Olavinlinna rakennettiin viitisen kilometriä idän puolelle rajaa. Etenkin Ruotsin kuninkaaksi noussut Kustaa Vaasa (kuninkaana 1523-1560) edisti verohelpotuksin uudisasutusta levittääkseen Ruotsin valtaa itään.

Vuonna 1478 Moskovan suuriruhtinaskunta alisti Novgorodin valvontaansa. Jo 1430-luvulta alkaen Novgorod oli pyrkinyt Pähkinäsaaren rauhan rajan ylläpitämisen ja edelleen Moskovan suuriruhtinas Iivana III otti tavoitteekseen Pähkinäsaaren rauhan rajan mukaisten alueidensa palauttaminen Venäjälle. Sotien aikana Suomea, myös Hämettä ja Savoa, hävitettiin pahasti. Sotatapahtumia olivat mm Olavinlinnan piiritys ja edelleen Viipurin linnan väitetty Pamaus (1495), jossa ilmeisesti linnan ruutitorni räjähti – joko vahingossa tai tarkoituksella.

Vanhana vihana tunnetaan sota 1495-97 ja Pitkänä vihana (1570-) 25 vuotinen sota. Syynä sotaan olivat Ruotsin ja Venäjän rajaerimielisyydet Karjalassa ja Baltiassa. Lisäpontta sodan syttymiseen toi myös Ruotsin Juhana III:n ja Venäjän Iivana IV Julman välinen kosioriita puolalais-italialaisesta Katariina Jagellonicasta.

Täyssinän rauha 1595 selvensi Ruotsin ja Venäjän rajaerimielisyyksiä. Rauhassa Ruotsin sai oikeuden Viron pohjoisosaan Narvajoen länsipuolisiin alueisiin ja Venäjä tunnusti Pohjois-Suomen alueella rajalinjan Varanginvuonoon. Venäjä puolestaan sai oikeuden Käkisalmen läänin hallintaan. Mutta Täyssinän rauhakin rauhoitti valtapolitiikan riidat vain hetkellisesti.

Novgrodin ja Venäjän hyökkäyksiä suomalaisia vastaan tunnetaan 14. Näistä on kuitenkin huomattava, että osa niistä tapahtui Venäjän alueella olevia suomalaisia siirtokuntia vastaan.

Novgorodin 1300-luvun merkittävämmät hyökkäykset Suomeen olivat hyökkäys Viipuriin 1350 sekä aina Pohjanmaalle Ouluun saakka 1377 ja edelleen 1415.

Tanskalaiset kahakoivat Suomen rannikolla 3 kertaa, mm 1456 tanskalaiset piirittivät Viipurin linnaa.

Suomesta hyökättiin itään 11 kertaa ja Ruotsia vastaan oli kapinat 1438 ja 1592. Nuijasota oli 1596.

Suomen alueella tapahtuivat viimeiset suomalaisten heimojen väliset ryöstöretket. Tanska poltti Turun 1509.

Vuonna 1599 Ruotsi toimeenpani Turun verilöylyn, jossa Ruotsin kuningas Kaarle tapatti Sigismundia tukenutta suomalaista aatelistoa. Kaikkiaan 50 suomalaista johtomiestä menetti henkensä. Tässä verilöylyssä Ruotsi tuhosi Suomen ylimystön, minkä on ratkaisevasti katsottu heikentäneen Suomen asemaa Ruotsin yhteydessä.

Ruotsin Itämeren suurvalta-aika (1611-1721)

Ruotsin Suurvalta-ajan katsotaan yleensä alkaneen Kustaa II Aadolfin noususta valtaistuimelle vuonna 1611.

Heti 1600-luvun alussa Ruotsi ja Puola sekaantuvat Venäjän sisäisiin valtataisteluihin. Jakob de la Gardie teki Venäjän retkensä Ruotsin käskystä 1608-1611 ja eteni aina Moskovaan saakka 1610, jota miehitti lähes puolen vuoden ajan tukiessaan tsaari Vasili IV:ä (vallassa 1606–1610).

Inkerin sodan Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi laajensi alueitaan idässä ja sai Käkisalmen läänin sekä Inkerinmaan. Baltiassa Ruotsi valtasi 1621 Riian ja koko Liivinmaan sekä 30-vuotisessa sodassa otti hallintaansa alueita Pohjois-Saksassa. 1600-luvun alkupuolella kolme viidestä Ruotsin ratsuväen sotilaasta oli suomalaisia, vaikka asukasmäärien suhde oli päinvastainen.

Pohjan sodan (1655-1661) ja Ruptuurisodan (1656-1658) syinä olivat Venäjän tarve vapaaseen kauppareittiin Itämerellä sekä Venäjän tukeman ortodoksisen väestön asema Käkisalmen läänissä ja Inkerinmaalla. Tanska menetti lopullisesti asemansa Itämeren voimatekijänä sekä menetti Skånen ja Gotlannin Ruotsille.

Heti 1700-luvun alussa Saksi, Tanska ja Venäjä hyökkäsivät Ruotsiin päämääränä tuhota Ruotsin suurvalta-asema. Ruotsi suoritti Suomessa ylimääräisen väenoton heti sodan alussa, jossa kolmen ruodun ryhmä hankki yhden ylimääräisen sotilaan, ja edelleen 1700 syksyllä uusi väenotto, jossa kolmen ruodun ryhmä hankki kaksi ylimääräistä sotamiestä. Suomen rahvaalle oli luvattu, että joukot tulevat Suomen omaan puolustukseen, mutta ne siirrettiin välittömästi Viroon ja Inkeriin. Yleensä nostomiehistä 90 prosenttia karkasi ennen kuin heidät saatiin Suomen rannikolla laivoihin.

Kaarle XII:n (1697-1718) johtama armeija kohtasi lopulta tuhonsa Ukrainassa Pultavan taistelussa 1709 Moskovaan pyrkiessään. Venäjä palasi Baltiaan uuden laivastonsa voimin keväällä 1710. Ruotsin laivasto talvehti Karlskronassa eikä jäiden takia päässyt Baltian apuun. Samoin apu jäi edelleen jäiden takia saamatta keväällä 1713, jolloin Venäjä valtasi Helsingin ja edelleen Pohjanmaan.

Pietari Suuren Venäjä miehitti Suomen vuosina 1713–1714 nousten Itämeren hallitsevaksi suurvallaksi. Venäjän Suomen miehityksen aikalaiset kutsuivat aikaa ”Venäjän vallan ajaksi”, myöhemmät sukupolvet ”Isovihaksi” (1713–1721). Isovihan aikana Suomen parhaat voimat olivat Euroopassa ja oma puolustus jäi nostomiesten varaan. Miehityksen aikana yläluokka ja virkamiehistö Pohjanmaalta pakeni Ruotsiin. Isovihana tunnettuna aikana etenkin Pohjois-Pohjanmaa kärsi venäläisestä sotaterrorista. Kaakkois-Suomi säästyi pahemmilta tuhoilta, koska Venäjän tarkoitus oli liittää alue itseensä ja se halusi pitää alueen asukkaat tyytyväisenä. Venäjä oli 1703 perustanut Pietarin kaupungin, josta oli tullut ja tuleva keskeinen turvallisuuspoliittinen kysymys Suomen ja idän suhteisiin.

Ruotsin suurvalta-aika päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721. Ruotsi luovutti Venäjälle Käkisalmen läänin eteläosan, läntisen Karjalan kannaksen mukaan lukien Viipurin ja Inkerinmaan sekä Baltiassa Viron ja Liivinmaan. Lisäksi Venäjä liitti itseensä 1795 Liettuan ja Kuurinmaan (Itämerenmaakunnat 1721-1918).

Venäjä hyökkäsi Suomen alueelle kaksi kertaa ja Ruotsi-Suomi Venäjälle yhden kerran Suomen alueen kautta.

Venäjän vallan johtoaika (1721- )

Suomen puolustusta vahvistaakseen Ruotsi pyrki rakentamaan linnoituksia Suomenlahden itäosan rannikolle: Hamina 1720-, Suomenlinna 1748-, Loviisa (kaupunki) 1748 ja Svartholma (Loviisan merilinnoitus) 1749.

Ruotsi pyrki saamaan takaisin menettämiään alueita sekä laajentamaan niitä ja hyökkäsi ns Hattujen sodassa (Pikkuviha 1741-43), mutta huonolla menestyksellä. Turun rauhassa Ruotsi luovutti Venäjälle Kaakkois-Suomea Kymijokea myöten.

Edelleen 1788 Kustaa III hyökkäsi Venäjää vastaan. Osa suomalaista upseeristoa halusi lopettaa (Anjalan liitto ja Liikalan nootti) ”laittoman” sodan ja ajoi Suomen itsenäisyyttä Venäjän tuella. Tukensa lähtökohtana Venäjä vaati suomalaisia ajamaan ruotsalaisen sotaväen pois Suomesta, kutsumaan ”omat” valtiopäivät ja julistautumaan itsenäiseksi. Suomalaisten esitykseen Turun rauhan rajoista Venäjä suhtautui kielteisesti, koska näki rajan olevan liian lähellä Pietaria. Värälän rauhassa 1790 rajat jäivät ennalleen. Venäjä aloitti mittavan Pietaria suojaavan Kaakkois-Suomen linnoitusjärjestelmän rakentamisen.

1800-luvun alussa Suomen ulkopuolella tehtiin Suomen asemaan vaikuttanut Ranskan ja Venäjän välinen Tilsitin 1807sopimus. Ranska halusi Venäjän avulla painostaa Ruotsin Englantia vastaan suunnattuun kauppasaartoon ja antaa tästä palkkioksi Venäjälle Suomen. Suomessa toisaalta odotettiin Ruotsin apua, jota ei tullut, ja toisaalta odotettiin, että Venäjän avulla päästään Suomelle tuhoisasta Ruotsin vallasta eroon. Haminan rauhassa 1809 Ruotsi menetti Suomen Venäjälle, Ahvenanmaata ja Tornionjokea myöten.

Ruotsi hyökkäsi Venäjälle kaksi kertaa, Venäjä Suomeen kerran.

Suomi suurruhtinaskuntana (1809-1917)

Sodan lopputuloksena syntyi Suomen suuriruhtinaskunta, joka sai kehittyä yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti rauhassa koko seuraavan vuosisadan ajan. Suomen asevoimat rakentuivat pieneen palkka-armeijaan sekä asevelvolliseen armeijaan. Laki kielsi asevelvollisen armeijan käytön ulkomailla. Palkka-armeijaa käytettiin Puolan kapinan kukistamiseen (1830) ja Turkin sotaan (1877).

Turkin, Ranskan ja Englannin sekä Venäjän välisen Krimin sodan (1753-56) sivunäyttämö oli Oolannin sota (1854-56), jossa Englanti hyökkäsi Itämerelle ja Suomen rannikolle. Englannin tarkoituksena oli estää Venäjän ulkomaankauppa ja tuhota Venäjän kauppamakasiinit sekä rannikkopuolustuslinnakkeet. Tarkoitus oli saada myös Ruotsi mukaan Venäjän vastaiseen sotaan. Englannin sotatoimet Pohjanlahdella ulottuivat Raumalle, Kokkolaan, Raaheen, Ouluun, ja Tornioon.

Tunnetuin taistelu on Halkokarin kahakka, jossa suomalaiset hylkeenpyytäjät torjuivat englantilaisten hyökkäyksen. Nikolai I lähetti viralliset kiitokset ja Aleksanteri II maalautti taistelua johtaneen kauppaneuvos Donnerin ja taistelussa kunnostautuneen hylkeenpyytäjä Kankkosen muotokuvat, jota ovat sijoitettuna nykyiseen Presidentinlinnaan. On tosin epäilty, että hylkeenpyytäjät puolustivat enemmän omia varastojaan kuin Venäjän keisarikuntaa.

Suurruhtinaskauden lopulla Suomen itsenäisyyttä ajava liike voimistui. Sen taustana olivat jo 1700-luvulla alkaneet itsenäisyyspyrkimykset sekä vuosisadan vaihteen Venäjän Suomeen kohdistamat sortotoimet. Ensimmäisen maailmansodan aikana (1914-) alkoi Jääkäriliike, jossa suomalaisille ”jääkäreille” annettiin Saksassa sotilaskoulutusta ja joka osallistui Saksan joukoissa taisteluihin Latviassa Venäjää vastaa. Jääkäriliike on ollut itse asiassa kapina Venäjää keisarikuntaa vastaan ja se toteutettiin vielä Venäjän vihollisen, Saksan kanssa.

Itsenäinen Suomi (1917- )

Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheeseen 1917-1918 sisältyi useiden maiden sisäiset levottomuudet ja vallankumoukset sekä useiden eurooppalaisten valtioiden itsenäistyminen. Suomen vuoden 1918 sodassa Saksa lähetti alkuvuodesta joukkoja Suomeen ja Neuvosto-Venäjä tuki punaisia. Saksa avun lähtökohta oli toimia Suomen alueen kautta itää ja myös ympärysvaltoja vastaan sekä hyötyä myöhemmin Ruotsin ja Suomen luonnonvaroista, joiden avulla kompensoida ympärysvaltojen kauppasaartoa.

Vuoden 1918 tilanteeseen liittyy Suomen ulkopuolella brittiläis–ranskalais–yhdysvaltalais -joukkojen toiminta Murmanskin ja Arkangelin (Vienanmeren kaakkoispuolella) alueilla (1918–1920). Toukokuussa 1918 suomalaisjoukot kahakoivat englantilaisten kanssa Petsamossa. Länsivaltojen tavoitteena oli estää Saksan pääsy Murmanskin alueelle ja olla liitossa Saksaa vastaan bolševikkien kanssa sekä myöhemmin tukea Venäjän valkoisten taistelua bolševikkejä vastaan. Tavoitteena oli jopa edetä Siperian radalle saakka ja katkaista Moskovan itäyhteydet. Kaikkiaan Pohjois-Venäjällä, Murmanskin ja Ankangelin alueilla, oli 25.000 lännen sotilasta. Pohjois-Suomessa oli kahakoita suojeluskuntien ja itään paenneiden punakaartilaisten välillä.

Suomenlahden pohjukassa Suomi salli brittien meri- ja ilmavoimien perustaa 1919 kesällä Viipurin eteläpuolelle Koiviston niemelle sotilastukikohdan, jonne sijoitettiin 5 000 Britannian laivaston sotilasta ja lentotukialuksen aina joulukuuhun 1919 saakka. Britit pommittivat Pietaria ja Kronstadia. Brittijoukot toimivat myös Itämerellä, jossa ne tukivat Venäjän valkoista armeijaa ja Baltian maiden itsenäisyyssotaa. Lännen Murmanskin ja Arkangelin sekä Koiviston operaatiot leimasivat etenkin Josif Stalinin ajattelussa sitä vaaraa, jonka Suomi aiheuttaa antaessaan alueensa lännen käyttöön Venäjää vastaan.

Vuoden 1918 sotaa seurasivat Suomen oikeiston vapaaehtoisjoukkojen tukemat heimosodat 1918-1922. Heimosodissa suomalaiset hyökkäsivät seitsemän kertaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Mutta ovatko ne yksi sota vai seitsemän erillistä sotaa – suomalainen historiankirjoitus puhuu niistä usein monikossa tarkoittaen seuraavia sotatoimia: 1918 Viena, 1918-20 Viro, 1919 Aunus, 1918 ja 1920 Petsamo, 1919 Inkeri ja 1921-22 Itä-Karjala. Suomi ei virallisesti osallistunut heimosotiin, mutta salli aluettaan käytettävän itää vastaan.

Läskikapinana tunnettu tapahtuma oli vuonna 1922. Se oli viikon mittainen Venäjälle paenneiden punaisten kapina Suomessa Sallan metsätyömailla. Vaikka tapahtuma jäi täysin mitättömäksi, se oli ilmeisesti Venäjän virallisesti hyväksymä aseellinen toimi Suomea vastaan.

Kesän 1939 lopulla Saksa ja Neuvostoliitto solmivat Molotov-Ribbentrop-sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Saksa luovutti Suomen Neuvostoliiton etupiiriin. Se on kolmas Suomen alueen ulkopuolella tehty sopimus, jonka tavoite oli vaikuttaa Suomen asemaan kuulematta suomalaisia päättäjiä.

Talvisodassa Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen viimeinen päivä marraskuuta 1939, mutta ei saavuttanut Molotov-Ribbentrop -sopimuksen sille suomia alueita. Talvisota on ainoa sota, jossa Suomi on onnistunut kumoamaan itseään koskevan, maan rajojen ulkopuolella tehdyn sopimuksen.

Elo-syyskuussa 1940 sovittiin Saksan joukkojen kauttakulusta Suomen läpi Pohjois-Norjaan. Mannerheimin mukaan kyse oli sotilasviranomaisten ”teknillisestä sopimuksesta”. Lisäksi sovittiin, että Suomi ei käy kauppaa Yhdysvaltojen kanssa.

Lapin tiestöä parannettiin, Malmin ja Utin lentokentät annettiin Saksan käyttöön sekä Lahden, Turun ja Oulun radiomastoihin asennettiin morsetuslaitteet saksalaisten pommikoneiden radiosuunnistusta varten. Suomen Lapin armeijakunta alistettiin Saksan alaisuuteen 15.6.1941. Ilmavoimien koneisiin maalattiin saksan itärintaman tunnukset.

Jatkosodassa 1941-1944 Suomi antoi Saksalle alueensa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan.

Lapissa olevat Saksan joukot osallistuivat 18.6.1941 klo 03.15 alkaneeseen Barbarossa-hyökkäykseen. Saksan pommikoneet suuntasivat Leningradiin Suomen kautta käyttäen välilaskuissa Suomen lentokenttiä. Suurimmillaan saksalaisten joukkojen määrä Lapissa oli 213 000. Saksan Lapinjoukot epäonnistuivat tavoitteissaan täydellisesti.

Jatkosodan Suomen sodanjohto ymmärsi Neuvostoliiton elintärkeät edut eikä osallistunut hyökkäykseen Leningradia vastaan eikä katkaissut pysyvästi Muurmannin rataa.

Jatkosodan torjuntataisteluista kesällä 1944 Suomi selvisi, josta kiitos suomalaiselle sotilaalle, tykistön yhteistoiminnalle ja Saksasta saaduille uusille panssarintorjunta-aseille. Aselevon- ja rauhanehtoina Neuvostoliitto edellytti saksalaisten joukkojen ajamista pois Suomesta (Lapin sota 15.9.1944-27.4.1945) sekä talvisodassa menetettyjen alueiden lisäksi Petsamon luovuttamista, sotakorvauksia ja Porkkalan vuokraamista sekä sotarikollisten tuomitsemista.

Suomelle itsenäisyyden ajan sotatilasto on huono: Jääkärikapina, seitsemän heimosotaa, englantilaiset Koivistolla ja Saksan kanssa jatkosodassa. Venäjän listaan tulevat Läskikapina ja Talvisota. Näistä voi miettiä, kuuluuko heimosodat listaukseen kuinka monena ja kuuluuko siihen Läskikapina. Samoin se, onko ”jääkärikapina” ja Saksan joukkojen tulo Suomeen yksi vai kaksi sotaa.

YYA-sopimuksen aika

Neuvostoliiton kanssa Suomi teki YYA-sopimuksen 1948. Sopimuksen mukaan Suomi sitoutui puolustamaan omaa aluettaan yksin, Neuvostoliiton avustamana tai yhdessä Neuvostoliiton kanssa Saksan tai sen kanssa liitossa olevan maa hyökätessä Suomeen tai Suomen kautta Neuvostoliittoon. Sopimus ei sisältänyt Neuvostoliiton tukikohtia Suomessa eikä se edellyttänyt suomalaisten osallistumista Neuvostoliiton sotiin.

Suomi irtisanoi Pariisin rauhansopimuksen aseartiklojen rajoitteet (ydinaseita lukuun ottamatta) 1990 ja YYA-sopimus lakkautettiin Suomen aloitteesta 1992 Paavo Väyrysen ulkoministerikautena.

DCA-sopimus

Toisen maailmansodan jälkeen suomalaisia on osallistunut YK:n rauhanturvajoukkoihin sekä ainakin yhteen suoraan sotaan, Yhdysvaltojen liittolaisena Afganistanissa (2001-2021).

Ukrainaa Suomi on tukenut vuoden 2022 jälkeen yli 3 miljardilla eurolla, josta sotatarvikkeiden osuus yli 2 miljardia euroa. Kokonaissumma on puolet Suomen vuotuisesta puolustusbudjetista.

Suomi solmi 2014 ns isäntämaasopimuksen Naton kanssa, 2016 kahdenvälisen JEF-puolustussopimuksen Ison-Britannian kanssa ja edelleen Naton jäsenyyden 2023 sekä DCA-sopimus Yhdysvaltojen kanssa 2023.

Sopimukset käsittelevät joukkojen maahantuloa, lentokenttien ja satamien parantamista, sekä materiaalin ennakkovarastointia. Yhdysvaltojen ydinaseille ei ole rajoituksia Suomen alueella. Yksityiskohdat sopimuksissa ovat salassa pidettävää tietoa. Sopimuksia on luonnehdittu ”teknisiksi”. Venäjän kauppa on Suomen osalta loppu.

Suomen alueelle on käyttäjiä

Sotien ja kahakoiden hyökkääjän selvittäminen on vaikeaa, koska lähteet etenkin aikaisemmilta ajoilta ovat vähäiset ja heikot. Samoin hyökkäysten tarkka määrä suuntaan jos toiseen. Myöhemmiltä ajoilta lähteet ovat tarkempia, mutta taustat laajempia. Loppupelissä hyökkäyskertojen määrä jää kovin pinnalliseksi ja populistiseksi historian selitykseksi eikä sillä voida katsoa olevan varsinaista todistusvoimaa. Keskeisempää on ymmärtää ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat vaikuttaneet konfliktien syttymiseen.

Tässä artikkelissa on seurattu Stubbin tulkintaa ja päädytään kokonaisuudessaan 30:een Venäjän hyökkäykseen Suomeen. Kuitenkin on huomattava, että ainakin puolenkymmentä esimerkiksi 1400-luvun Venäjän hyökkäyksistä on kohdistunut suomalaiseen uudisasutukseen Venäjän puolella rajaa. Näin ollen näitä hyökkäyksiä ei voida pitää hyökkäyksenä Ruotsi-Suomea vastaan. Venäjän kokonaishyökkäysten määrä vähenisi näin 25:een.

Selkeä johtopäätös historiasta on se, että Suomen aluetta on käytetty läpi historian hyökkäyksiin itää vastaan. Historian pohjalta nyky-Venäjällä on syynsä epäillä luoteesta tukevaa uhkaa. Ei niinkään Suomen taholta, vaan niin kuin Stalin asian ilmaisi: Itä pelkää, että jokin maa hyökkää Suomen kautta Venäjälle tai painostaa Suomea siihen. Venäjä huolehtii joka tapauksessa omista turvallisuusnäkökohdistaan ja luoteinen sekä pohjoinen Suomen vastainen raja on sille Ukrainaakin tärkeämpi.

Lännen hyökkäyksien määrä itään Suomen alueen kautta on tässä 36 hyökkäystä. Lännen hyökkäysten määrää itään Stubb ei käsittele.

Lännen hyökkäysten laskettavissa olevaksi määräksi jää 30 – 36 riippuen siitä, moneksiko sodaksi heimosodat lasketaan.